Kurkistus menneisyyteen

Sain toiveen postauksesta, joka liittyisi menneisyyteeni. Yllätyksenä sain tänään palkallisen vapaapäivänkin, koska työnantaja oli sählännyt, joten sen kunniaksi kirjoitan teille nyt aika isosti mun menneisyyteen ja vähän nykypäiväänkin vaikuttavasta jutusta. Tää juttu on, anoreksiapeikko Yrjö. Ei hätää, blogini ei tule täyttymään sairaskertomuksista!

Sairastuin vakavaan anoreksiaan, kun olin 14-vuotias. Olin tosi rohkea ja ilmiannoin itse oman sairauteni äidilleni. Tuli vain sellainen olo, ettei jaksa enää. Diagnoosista alamäki kuitenkin vasta toden teolla alkoi. Aloin taistelemaan kaikkea tervettä ja lääkäreiden määräyksiä vastaan. Musta tuntui, että jos en tee noin ja näin, en ole hyvä anorektikko. Yläasteella meidän luokalla mulla oli kolme kohtalontoveria, joten koulu oli pahin paikka. Siellä kilpailtiin kuka söi vähiten ja kuka juoksi eniten rappusia tai teki vessassa vatsoja. Tai niin ainakin mun päässä liikkui. Eihän me kukaan asiasta keskusteltu. Katseltiin vain ja vertailtiin kehojamme toisiimme vihaisten ja sairaiden katseiden saattelemana. Yläasteella jouduin sitten valvovan silmän alle syömään, joka hävetti mua ihan hulluna. 

Marraskuisen diagnoosin jälkeen jouduin joulukuussa avo-osastolle ja siitä lähtikin osastokierre. En oo koskaan pysynyt edes laskuissa mukana, montako kertaa oon ollut osastolla. Letkuihin en koskaan joutunut, vaikka lääkäri uhkasi sillä lähes poikkeuksetta joka kontrollikäynnillä. Äiti olisi halunnut mut heti letkuihin. Ehkä se olisi herättänyt mut. Sain osastolta muutaman kaverit ja päivät rullailivat siellä ihan kivasti. Totta kai se oli paskaa, mutta mielummin olin siellä, kun koulussa ahdistumassa. Oli huonoja ja hyviä aikoja. Kesällä 2010 pääsin mun tavoitepainoon ja se kesä meni ihan super hyvin. Syksyllä, kun koulu alkoi, kaikki palasi ennalleen. Osastoilla ravaaminen jatkui, syömispelleily oli pahimmillaan, paino laski vaarallisen alas ja mä juoksin lenkkiä. Koko ysi luokka oli varmaan mun elämän kamalinta aikaa. Olin tosi masentunut ja huonossa kunnossa. Jälkikäteen mun ystävä on sanonut, että hän pelkäsi usein, etten tulisi enää seuraavana päivänä kouluun. En puhunut kellekkään ja mun kaverisuhteet kuoli. Vaan ne oikeet ja aidot ystävät pysyi mun vierellä. (Kantamatta kaunaa kenellekkään) Perhesuhteet reistaili ja mun kanssa oli todella hankala olla. Silti tarvitsin aina jonkun olemaan mun kanssa. En voi koskaan tarpeeksi kiittää mun äitiä, koska hän on se, joka oikeesti on nähnyt mun jokaisen hyvän ja huonon päivän tän sairauden aikana. 

Sain terapia-apua niin nuorisopolilta kuin psyko-fyysisestä fysioterapiastakin. Mulla oli aina hyvät psykologit puhumattakaan fysioterapeutista. Mun fysioterapeutilta oon saanut niin paljon tukea, ymmärrystä, apua, neuvoja ja aivojen ravistelua, että en tiedä pystyiskö sitä korvaamaan millään. Käyn siellä edelleen ja opin siellä joka kerta jotain uutta, vieläkin. 

Kesällä 2012 matkustin mun kahden ystävän kanssa Rovaniemelle toisen ystäväni mummulaan. Siellä koin saavani todellisen herätyksen, josta mun paraneminen vasta alkoi. Muistan tän reissun aina! Muistan kuinka hyvää ruokaa ystäväni mummi laittoi, kuinka tajusin, että hitsi, syöminenhän on ihan kivaa puuhaa. Päätin, että koko reilu kahdeksan tunnin junamatkan takaisin Tampereelle vietän napostellen eväitä ja pitäen kivaa ystävieni kanssa. Ja se onnistui! Olin super iloinen, koska en saanut yhtäkään ahdistuskohtausta, vaikka söin erilailla kuin normaalisti. 

Mun mielestä todellinen paraneminen alkoi tästä reissusta. Pian sen jälkeen tapasin poikaystäväni ja tutustuin muutenkin ihaniin ihmisiin, jotka on mun elämässä edelleen. Opettelin taas sietämään kouluruokalaa ja ylitin ahdistuskynnystä juhlimalla (juomalla alkoholia, joka oli mulle niiiiiin iso juttu). Opettelin pala palalta elämään normaalia elämää ja syömään. Joonalta oon saanut myös hurjasti tukea tän sairauden kanssa ja saan edelleen. Siitäkin oon todella kiitollinen. 

Tässä pieni kurkistus siis menneisyyteeni. Todellakin melko pieni, koska en halua tätä aihetta jakaa kauhean laajasti, vaikka en sitä mitenkään häpeilekkään. Jotenkin tulee vain niin kipeät muistot mieleen, että ahdistaa kirjoittaa aiheesta tän enempää.

Haluan kuitenkin toivottaa niin paljon onnea kaikille teille, jotka kamppailette syömishäiriöpeikon kanssa. Se voi vaatia paljon. Multa se vaati monta vuotta, 20kg lisää painoa ja nyt voin sanoo, että nuo kilot kannatti!

Voimahaleja!♥

With love,

Susku