Yksi päivä viime viikolla: Launtai

Mulla alkaa aamut nykyään todella nihkeästi ja lauantai aamu ei ollut poikkeus. Esikoinen eli Onni (tajusin, etten ole maininnut lasten nimiä täällä blogissa!) on alkanut taas herättämään hirveän aikaisin ja itsellä puolestaan nukkumaanmeno vaan venyy ja venyy. Varsinkin Onnilla menee hyvin vaiheittain aamuherääminen. Välillä hän nukkuu seitsemään ja jopa kahdeksaan, mutta sitten on näitä aamu viideltä ylös -kausia, hyi. Ja jos toinen herää, niin toinen perässä. Ihan pari kertaa on ollut sellainen ihmeellinen aamu, että toinen jatkaa unia, kun toinen herää.

Lauantai aamu olikin sellainen, että nukuin kaksi tai jopa kolme tuntia vielä sohvalla muiden noustua. Sellainen aamu, ettei silmät vain auennut. Kun lopulta pääsin ylös takkuili kyllä aivan kaikki. Yksi suomalainen lastenvaatteiden pienyrittäjä oli läheisessä tavaratalossa vierailemassa ja olin suunnitellut meneväni sinne. Päätin noin kymmenen kertaa mennä ja samat kymmenen olla menemättä. Päätöksenteko tuntui hirveän raskaalta ja siksi meni kaverin kanssa treffitkin mönkään. Päätöksenteko on yksi, joka kärsii ihan hirveästi väsymyksestä ja ahdistuksesta. Paras ratkaisu on yleensä mennä alkuperäisen suunnitelman mukaan ja niin tein. Pitää vain olla miettimättä mitään suurempia ja mennä. Sanoinkin miehelle, että nyt mä päätän, että meen, puin päälle ja lähdin. 

Oli tosi hyvä, että lähdin, koska se auttaa aina. Pieni breikki kotoa ja samalla vähän raitista ilmaa. Ostin yllämainitun yrittäjän eli For Minis and Mommiesin Päivin tekemät korvikset itselle ja saman merkin legginsit meidän nuoremmalle eli Bealle. Vaihdettiin siinä myös kuulumiset ja lähdin takaisin kotiin, koska miehellä alkaisi pian työt.

Kotona odotti kaksi pientä juuri päiväunilta heränneinä. Onni huutaa nykyään aina, kun tulen kotiin, että äiti, äiti, äiti tulee! Bea taas konttaa hirveää vauhtia eteiseen, nousee polviseisontaan, nostaa kädet ylös ja sanoo syliin.

Mieheni eli Osku lähti hetken päästä iltavuoroon ja meillä oli ilta vietettävänä lasten kanssa. Yleensä olen suunnitellut valmiiksi ohjelmaa ja oli meillä nytkin jotain, mutta ei ihan jokaiselle hetkelle. Jos minulla ei ole suunnitelmaa, se saa aikaan ahdistuksen, mutta nyt ajattelin antaa sille vähän turpiin.

Lähdettiin Oskun kanssa samaa matkaa läheiseen puistoon. Hetken päästä olikin aika sanoa isille heipat. Onni on oppinut missä -kysymyksen ja niitähän meinaan tulee. Hän kysyi ainakin viidesti, missä isi on, missä isi on, vaikka isi oli juuri kävellyt bussipysäkille. Häntä itseäänkin alkaa naurattaa, kun sama kysymys lentää ilmoille jo tosi monetta kertaa. Siinä kohtaa äidiltäkin saattaa tulla jos jonkinlaisia vastauksia.:D

Puistoon Onni jaksoi kävellä reippaasi itse ja siellä ihmeteltiinkin sitten roskalavoja, koska pihapiirissä oli siivoustalkoot. Oli kamalan kylmä tuuli, jonka kanssa lämpötila vastasi varmaan 5-7 miinusastetta. Äitihän siinä ensimmäisenä jäätyi (mikä siinä onkin, että lapsilla on aina parasta päällä ja omaan pukeutumiseen ei voi satsata?) ja noin tunnin puistossa olon jälkeen napattiin vielä yhdet nettikirpparilta varatut kengät siitä läheltä ja lähdettiin kotiin syömään päivällistä.

Se tunne, kun tulee lasten kanssa ulkoa ja posket punoittaa kaikilla. Silloin tietää, että ilta on varmasti rauhallisempi ja helpompi. Meillä ainakin lapset hyppii kyllä ihan seinille, jos ei pääse ulos. Tykkään itsekin olla ulkona raittiissa ilmassa. Ainut raskas puoli näin sykyllä ja talvella on pukeminen, mutta siitäkin selvitään vaihtelevin tuloksin.

Kotona päivälliseksi kaupan purkkiruuat, koska kukaan ei ole ehtinyt/muistanut/jaksanut tehdä ruokaa. Meidän vanhempien harmiksi tai oikeastaan Oskun, joka meillä pääsääntöisesti ruuan tekee, kaupan purkkiruuat on ihan lasten herkkua. Mutta onneksi on, koska aina ei jaksa raahata makaroonilaatikkoa tai kanaa ja riisiä purkeissa mukana, kun lähdetään reissuun (varsinkin, kun itselle on jo ruoka mukana neljässä eri rasiassa:D). Ja juurikin hätävarana paras. 

Päätin, että tämä ilta ollaan kotona ja vaikka siivoillaan. No eihän siinä mitään siivoiltu, kun leikittiin ja harjoiteltiin Onnin kanssa pottailua! Onni on ihan innoissaan, jos äiti tai isi tulee mukaan leikkimään. Hän saattaa sanoakin, että äiti tulee leikkimään Onnin kanssa! On myös tosi ihanaa, että lapset on alkanut leikkimään hirveästi yhdessä. Vielä ihan pari kuukautta sitten tuntui, että olen enemmänkin erotuomari kuin äiti.

Potalla käynti on sujunut vähän vaihtelevasti, mutta lauantaina siihen tuli todella äkkinäinen ja positiivinen muutos. Onni ihan yhtäkkiä alkoi pyytämään potalle ja teki asiansa heti, kun aiemmin on tarvinnut jos jonkilaista viihdytystä ja aikaa homman hoitamiseen. Päätettiin sitten yhdessä tuumin harjoitella myös ilman vaippaa olemista ja sekin sujui paremmin kuin olisin uskonut. Otettiin käyttöön pottatarrat eli hän saa aina tarran, kun tekee jotain pottaan. Arvatkaa oliko tämä aika kiva juttu! Hyvä, ettei istunut koko iltaa potalla vain tarrojen saamisen toivossa.:D

Iltapalalla Bea harjoitteli tapansa mukaan puuron syömistä itse, joten suihkureissuhan siitä sitten tuli. Laitoin lapsille vatiin vettä, jossa he läiskyttelivät ja leikkivät kylpyleuilla. Samalla suihkuteltiin ja pestiin puurot pois. He olisivat leikkineet vesileikkejä varmaan koko illan ja hirveä huutohan siitä tuli, kun piti lähteä pois. Onneksi pienet unohtavat vielä nopeasti harminsa ja hetken päästä onkin jo joku uusi mielenkiintoinen kiinnostuksen kohde. Suihkun jälkeen hammaspesut ja nukkumaan. 

Nukuttaminen meni sinä iltana ihan ookoosti, mutta jos on aikaisin heräämis -vaiheita, niin on kyllä huonosti nukahtamis -vaiheitakin. Ne menee myös aikalailla käsikädessä ja siksi nämä vaiheet onkin entistä rankempia. Ei oikein haluta nukahtaa ja sitten herätään ihan kukonlaulun aikaan. Siitä johtuu myös se, miksi olen venyttänyt omaa nukkumaanmenoa. Se oma aika siellä illalla on aika tärkeä. 

Kurkatkaa muuten For Minis And Mommiesin nettisivut, jos yhtään kiinnostaa kotimaiset nahkatossut, lasten asusteet -ja vaatteet. Löytyy sieltä aikuisillekin jotain.:) https://forminisandmommies.com/

Tää on ihan ensimmäinen suomalainen, lapsiin liittyvä yritys, josta oon tehnyt tilauksen Onnille, kun hän oli vielä vastsassa. Ihanat tossut ristiäisiin, joita myös Bea käytti omissaan.<3

Kuvassa näkyvät violetit leggarit on yllä mainitut!

With love, Susku

Mun on pakko tehdä mun elämästä mulle hyvä

Olen sisäistänyt jo jonkin verran ajatusta siitä, kuinka jokainen on vastuussa omasta elämästään, sen sisällöstä ja mielekkyydestä. Olen suorittaja ja se tulee mun sisältä. En koe, että multa ainakaan lapsena kauheasti vaadittiin, vaan asetin paineet itse itselleni. Nykyään aikuisena on tietysti painetta joka puolelta, koska yhteiskunta on vaan mennyt siihen suuntaan. On hyvin tavallista, että miellytetään toisia ja siinä sivussa unohdetaan mikä itselle on parasta.

Olen aina ollut se, joka sanoo kaikkeen joo. Ajattelen, etten halua pahoittaa mieliä sanomalla ei, vaikka hyvin usein olisi aihetta. Haluan auttaa, haluan, että kaikilla on hyvä olla. Mulle on alkanut kuitenkin valkenemaan, että en pysty auttamaan oikeasti kuin itseäni. En pysty vaikuttamaan kuin omiin päätöksiini ja tekoihini. Muiden ongelmista stressaaminen on todella kuormittavaa, silloin kun oma mieli rakoilee. Vaikka haluaisi auttaa, on ajateltava omaa jaksamista ja panostettava siihen, että omilla lapsilla on äiti vielä ensi vuonnakin.

Esimerkkinä anoreksia-aikani. Parantumisprosessi alkoi, kun aloin haluta parantumista. Hoitoni oli kestänyt sitä ennen muistaakseni kaksi ja puoli vuotta. Niin kauan suunta oli vain huonompaan, kunnes päätin itse parantua. Vaikka sain parhaan mahdollisen hoivan ja avun, motivaatio täytyi löytää itsestä. 

Scared? Good. We don't grow when we stay inside our comfort zone. 

Toi on tällä hetkellä mun muistutus ja voimalause. Mikään asia ei muutu, jos ei pysty kokemaan välillä epämukavuutta. Jos haluaa laihtua, on pakko muuttaa ruokavalio tutusta ja turvallisesta sekä vaihtaa sohva lenkkipolkuun. Jos haluaa oppia olemaan positiivinen, on pakko uskaltaa päästää negatiivisesta ajattelusta. Jos haluaa eroon masennuksesta, täytyy uskaltaa keskustella auttavalle taholle. 

Mun epämukavuusaluetta on sanoa ei ja ilmaista muille, että mun hyvinvointi menee nyt edelle. Mulle epämukavaa on se, että sanon miltä musta oikeasti tuntuu enkä voi pakottaa ihmisiä ymmärtämään. Haluaisin aina esittää asiat niin, että ketään ei satu, mutta silloin en saa juuri koskaan oikeaa viestiä perille. Mulle epämukavaa on jakaa vastuuta. Haluaisin kontrolloida kaikkea, enkä luota, ettei maailma romahda, jos jaan sitä. 

Mun täytyy siis astua ulos mun mukavuusalueelta. Mun täytyy opetella sanomaan ei, ilman, että tunnen huonoa omaatuntoa viikkokausia ja mietin, että mitenköhän sekin ei vaikutti jonkun elämään. Mun täytyy oppia sanomaan miltä musta tuntuu pelkämäättä, että saan puukon selkään tai jollain tulee paha mieli. Toki käytöstapojen rajoissa. Mun täytyy oppia, että muutkin on vastuussa omista elämistään. En ole vastuussa kaikkien mielipahasta, eikä mun tarvitse huolehtia kaikista. Mun täytyy myös oppia hellittämään kontrollista ja oppia jakamaan vastuuta. Vaikka mulla on paljon vastuuta, ei sitä tarvitse kantaa yksin. Ei kukaan jaksa yksin. Ei edes se kaikista itsenäisin ja vastuuntuntoisin typpi.

With love, Susku

Uusi postaussarja: YKSI PÄIVÄ VIIME VIIKOLLA

Olen kirjoittanut oikeastaan vain yksittäisistä aiheista, joten ajattelin, että olisi kiva niin itselle kuin teille lukijoillekin, että kirjoittaisin myös ihan tavallisesta arjesta ja meidän päivistä. Julkaisen tekstit aina sunnuntaina tai maanantaina, riippuen tietysti tilanteista. Ei kannata kivittää, jos menee tiistaille joskus. Aika menee niin kovaa vaihtia eteenpäin ja oma mieli rakoilee sen verran, että usein elämä tuntuu vain isolta sekamelskalta. Siksi on hyvä kirjoittaa edes kerran viikossa vähän My day tyylisesti.

Tänään on maanantai, joten nyt palataankin sitten viime viikon maanantaihin. Käänsin kalenterin edelliselle aukeamalle ja ajattelin, että ei hitto, miten muistan muka viikon taakse päin?! Aika kehittää siis myös muistia. 

Ainiin, maanantai alkoi vielä kerran vessanpytyn halailulla, josta voitte lukea edellisestä postauksesta. Mietin, että miten muka selviän päivän, töitä ja kaikkea. Onneksi sain ihmeparantumisen (hetkeksi) ja sain tehtyä konehommia. Romahtelin nettisivujen kanssa ja hoidin asioita. Iltapäivällä ohjelmassa oli kirpputoripöydän tyhjäys ja ilokseni sain enemmän tuottoa, kun olin ajatellut, jes! Pyörin vielä hetken kirpparilla ja lähdin käymään Prismassa. Päätin jättää karkin syönnin jouluun asti, koska se on mulle ehdottomasti ongelmallisin sokerikoukun aiheuttaja. Sen lisäksi mun elimistö ei oikein arvosta sokeria, en käytännössä saa siitä mitään muuta kuin sen hyvän maun, joten laitoin koko homman jäähylle. Mutta miksi aloin tätä kertomaan, asia joka naurattaa mua. Menin ostamaan jäätelön, suklaata ja minttua. Ihmismieli on jännä, koska ei mulla jäätelöön tule himoa. Syön sen ja se on siinä. Ei tarvitse vetää överiksi niin kuin AINA karkin kanssa. Elisan myyjä siinä sitten huuteli, että miten menee. Vastasin, että mitäs tässä, karkkilakkoisena vedän sitten tätä. Sitä nauratti ja kerroin jälleen kerran, että mulla on teidän liitymä ja kaikki hyvin. 

Seuraava pysähdys olikin sitten ihanan Saaran (mun valokuvaaja ja elämänätaparemonttilainen) luona. Kävin pitämässä hänelle Private Shopping -hetken ja sain siinä samalla hoitaa Saaran 3-vuotiaan tytön ainakin kahta vauvanukkea. (Huom. ainakin, koska en ole ihan varma oliko mulla niitä sylissä kaksi vai kolme!) Saaran kanssa yllätys, yllätys puhuttiin kaikesta muusta kuin Biancaneven vaatteista. Sopivat legginsit kyllä löytyi, mutta Saara ei tarvinnut siihen sen kummempia höpinöitä. Puhuttiin mieluummin mm. synnyttämisestä (Saara on kätilö) ja elämästä yleensä. Ihanaa, kun on ihminen, jonka kanssa juttu vain jatkuu!<3 Aika tulee aina Saaran kanssa vastaan. 

Pian olikin aika lähteä ajelemaan kotiin, missä oli täysi hulina päällä. Lapset ennen iltapuuhia, niin ihanan levottomia. Pientä yliväsymystä havaittavissa. Mulla taisi mennä kuppi nurin lopulta lasten huutoon iltapalapöydässä ja piilouduin makkariin katselemaan meidän edustajien webinaaria. Olo oli todella raskas viikonlopun jäljiltä (ei onneksi oksettanut enää) ja tuntui vain ettei musta ole tähän. Oli niin kamala olla, että ajattelin luovuttavani. Ensimmäisen kerran jo päivällä kotisivuja tehdessä iski epätoivo. En tietenkään oikeasti ollut luovuttamassa, mutta tunne oli kyllä vahva. Yritin vain miettiä, että näitä huonoja hetkiä tulee. Niitä tulee aluksi varmasti enemmän kuin hyviä. Mutta ne on hetkiä, eikä missään nimessä kestä ikuisesti. Tätä haluan ja tätä teen, enkä ole luovuttamassa. Jätin webinaarin katselun kesken ja päätin palata siihen parempana päivänä.

With love, 

Susku

Onko alkoholista nauttiminen aikuisuuden merkki

On kyllä pakko tulla jakamaan aivan jäätävä kokemus aiheesta alkoholi. Meillä oli viime viikonloppuna kauan odotetut tupaantuliaiset. Ollaan asuttu meidän kodissa nyt vuosi, mutta pienemmän lapsen takia juhlat tietysti venyivät. Nyt vihdoin tuli sitten aika kuopuksenkin mennä ensimmäistä kertaa mummille yökylään ja me vanhemmat saatiin ensimmäisen yö ilman lapsia koskaan! 

En oikeestaan juo alkoholia kuin keskimäärin pari kolme kertaa vuodessa. En ole ikinä tykännyt minkään alkoholijuoman mausta. Juotu on vain perus suomalaiseen tyyliin, känninhakuisesti. Niin tein nytkin ja juhlien teemahan oli alkoholi. Ajattelin, että nyt nollaan kunnolla. Voitte vain kuvitella miten kehoni reagoi, kun en tosiaankaan juo koskaan edes sitä yhtä saunasiideriä tai viinilasillista.

Juhlat menivät todella hyvin ja meillä oli tosi hauskaa! Ei tapahtunut mitään ihmeellistä ja ihmisillä oli kivaa. Kaikki eivät todellakaan tunteneet toisiaan, mutta tunnelma oli kuin teiniaikojen kotibileissä ja kaikki tuli oikein hyvin juttuun keskenään. Täällä meillä oltiin hiljaisuuden sallimissa rajoissa ja sitten jatkettiin yöelämään. Porukka ihmetteli miten en ole käynyt suosituissa baareissa ja totesin vain, että missäköhän välissä olisin ehtinyt! Juhlat menivät oikeasti tosi nappiin, pääsin tanssimaan eikä todellakaan kukaan töppäillyt mitään tyhmää. 

Palattiin mieheni kanssa kotiin varmaankin kahden kolmen maissa ja siitä alkoikin sitten juhlien ei niin kiva -osuus. Oksensin koko yön, seuraavan päivän ja vielä sitäkin seuraavana aamuna halailin pönttöä. En syönyt noin kahteen päivään ja kehoni huusi ruokaa, mutta mikään ei pysynyt sisällä. Olin todella huonovointinen ensimmäiset kaksi päivää, en uskaltanut ajaa edes autoa. Kuljin ihan kaksinkerroin, en pystynyt edes suoristamaan ryhtiä tai juoksin heti vessaan. Esikoinen matki, töpötteli huonovointisen äidin vierellä ja nauroi. Lapset on ihanan vahingoniloisia, mutta äitiä ei jostain kumman syystä naurattanut.:D

Maanantaina vietin siis toista krapulapäivää ja silloin mulla oli jo töitäkin. Onneksi olo välillä helpotti, mutta iltaa kohden se taas paheni. Mietin, että ei tämä voi olla todellista! Kahvi ei maistunut moneen päivään, vaikka olen aikamoinen kahvihiiri. Ruokahalu meni myös moneksi päiväksi ja väsymys oli jotain ihan järkyttävää. Motivaatio liikuntaan aivan nollissa. Olin jo aivan varma, että psyykkeeni on tullut tiensä päähän ja nyt romahdan lopullisesti. 

Tänään on perjantai ja huomenna juhlista tulee viikko. Edelleen kahvi on vähän etovaa, liikunta tuntuu epänormaalin raskaalta ja ruokahalu ei ole normaali. Välillä keho huutaa ruokaa ja välillä ei uppoa mikään. Suolistoni toimi tänään ensimmäisen kerran melko normaalisti viikonlopun jäljiltä ja eilen tuli sellainen olo, että ehkä en putoakaan masentuneena kuiluun. Eilen sain myös intoa töihin enkä enää ajatellut lopettavani yrittäjän uraa heti tähän alkuun. Eilen motivoiduin myös liikunnasta, koska vedettiin äitini kanssa huipputreeni! Mutta siis eilen alkoi näkyä valoa tunnelin päässä, eilen?! 

Sitten päästäänkin tähän, että harjoittelun puutetta ja kyllähän se saunakalja kertoo siitä, että olet aikuinen. Vai kertooko? Totta kai jokaisen henkilökohtainen asia eikä saunakaljassa ole silloin tällöin mitään pahaa. En lähtisi silti leijumaan sillä, että vitsi olen aikuinen, kun kalja tai vaikka viini maistuu vihdoin hyvältä (tällä tarkoitan nimenomaan juomisen makuun opettelua)!

Mitä tämä mun teksti teidän mielestä kertoo? Mun mielestä se kertoo, että alkoholi on aikamoista myrkkyä (no sehän me jo tiedettiinkin) ja ainakaan mulle se ei sovi. Arvostan mun kehoani ja haluan pitää siitä huolta. Mulla on ollut myös sokerit ruokavaliossa pitkään aika minimissä ja varmasti myös sillä sekä valvomisella on osansa. En kuitenkaan missään villeimmissä kuvitelmissakaan ajatellut, että pahan olon on edes mahdollista kestää näin kauaa! 

Vielä sekin mitä alkoholi teki hetkellisesti mun mielenterveydelle. Olin todella ahdistunut ja sain viikon sisään useamman paniikki -tai sekoamiskohtauksen, miksi niitä nyt sanoisikaan. Olin melkein valmis heittämään elämäni nurkkaan ja tuntui, ettei musta ole mihinkään. Ihan kamalaa, kun miettii viime päiviä. Olin ihan hermoraunio.

Kaikesta päätellen, aion siis jatkaa terveellistä elämääni. Haluan voida paremmin joka päivä, huoltaa mieltä ja kehoa. Haluan olla pirteä ja energinen. Haluan jaksaa urheilla ja kehittyä. Jos tuon piti olla lepoa lapsista, niin mönkään meni. Ensi kerralla varaan varmasti vaikka kahden tunnin hieronnan ja syön hyvää ruokaa. Toisaalta tää oli ihan hyväkin kokea. Moni äiti varmasti ymmärtää, kuinka välillä tulee haikailtua sille elämälle, kun sai mennä vapaasti baarista toiseen eikä ollut väliä missä olit yön tai nukuitko ollenkaan (viittaan siis lapsiin). 

Nyt ei tarvitse haikailla! 

 Jos alkoholin siemailu tekee aikuiseksi, niin musta ei tuu sitä sitten koskaan!

ps. Valitettavasti kuvamateriaali juhlista ei ole julkaisukelpoista, joten yllä oleva kuva saa toimia tässä postauksessa. Huomatkaa taustalla möhömaha!

With love, Susku

Millaista on olla Biancaneven edustaja

Rakastan Biancanevea, joten luonnollisesti on ihanaa myydä ja markkinoida sen vaatteita. Tuote on niin lähellä sydäntä, että ei tarvitse kyllä keksiä mitään mainoslauseita. Olen itse ostanut ensimmäisen Biancaneven vaatteen varmaankin syksyllä 2016, kun meidän esikoinen oli vastasyntynyt. Muistan, kun marssin silloiseen myymälään ja minut hurmasi a. mahtava palvelu ja b. vaatteiden mukavuus. Ostin yhdet legginsit ja Ipanema -korsetin raskaudesta palautumisen tueksi. Vitsi oli ihanaa tuntea itsensä kauniiksi juuri synnyttäneen vartalon kanssa. 

 

Olenkin jo aiemmin kirjoittanut siitä, miten päädyin Biancaneven edustajaksi. Nyt ajattelin kertoa tarkemmin, millaista se on. 

Lounget eli kotikutsut on ehdottomasti mun lemppareita. Niissä saan tavata uusia, ihania ihmisiä ja antaa henkilökohtaista neuvontaa jokaiselle. On ihanaa nähdä, kun naiset yhdessä sovittelevat ja ihastelevat vaatteita. Kerta toisensa jälkeen suusta kuuluu ''Eihän nää tunnu jalassa miltään'', ''Vitsi näytät hyvältä'' ja ''Tää korkea vyötärö on kyllä ihana''. Vaikka joku saattaa ajatella, että pyh pah, ulkonäkökeskeistä kakkaa, niin mun mielestä ne hetket, kun naiset tsemppaavat ja kehuvat toisiaan on ihan parhaita. Kerrankin puhalletaan yhteen hiileen, eikä kilpailla tai arvostella toisia. Ja se onkin Biancaneven yksi aatteista, olla inspiraationa ja tsemppinä muille. Parhaimmillaan Lounget on ihania naisten hemmotteluiltoja, joissa voi ottaa aikaa itselleen ja ystävilleen. 

Olen käynyt myös esittelemässä mallistoa mm. kuntosaleilla. Koen, että esittelyt eivät ole niin lähellä sydäntä kuin Lounget. On tosi yleistä (ja ymmärrettävää), että ihmiset tulevat salille ja lähtevät pois. Harva ehtii tai jaksaa treenin ohessa keskittyä uusiin vaatteisiin saatika sovittamaan. En minäkään jaksaisi. Tärkeää on myös se, että kerron Biancanevesta. Loungessa ihmiset istuvat alas ja kuuntelevat, kun esittelen. Salilla harva jaksaa jäädä kuuntelemaan. 

Edustajan työ on inspiroivaa ja ihanaa, mutta myös rankkaa ja extra jännittävää. Työ ei ole myöskään helpoimmasta päästä. Olen kuitenkin sen verran innostunut hommasta, että olen valmis heittäytymään. Toki on niitäkin päiviä, että kaikki menee pieleen ja tuntuu, ettei musta ole mihinkään. Lohdutuksen sana niin minulle kuin sinullekin, niitä päiviä on ihan jokaisella. Haaveenani on, että etenen Biancaneven edustajana. Tavoitteeni on pärjätä täysin yrittäjänä, ettei tarvitsisi ottaa palkkatyötä rinnalle. Mutta katsotaan, aika näyttää.

Meillä edustajilla on ihan todella kannustava ja ihana tiimi meidän tukena. Olen myös tutustunut muutamiin muihin edustajiin eikä heissäkään ole valittamista.;) Edustajat ovat siis ympäri Suomea, siksi ei kaikkien kanssa olla päästy paremmin tutustumaan. Vaikka olen yrittäjä ja teen töitä itsenäisesti, ei tunnu, että olen yksin. Tiukan paikan tullen tiedän, että tsemppi ja apu on lähellä. Meitä motivoidaan parhaalla mahdollisella tavalla! 

#betheinspiration

ps. I Love Me -messut alkoivat tänään Helsingin Messukeskuksessa. Biancaneve on siellä koko viikonlopun ja minäkin päätin viime tingassa lähteä messuilemaan, tosin vasta sunnuntaina!:)

With love, Susku

Mun vauva menee päiväkotiin

Marraskuu lähenee hullua vauhtia ja olenkin jo pitkään psyykannut itseäni siihen, että meidän kuopuskin aloittaa päiväkodin. Oikeastaan esikoisella on myös uudet tuulet edessä, sillä saimme molemmat lapset uuteen päiväkotiin, lähemmäs meidän kotia. Homma stressaa aika paljon, kun muistelen sitä kahta kuukautta mikä sinne päiväkotiin sopeutumiseen meni. Sillon se oli tosin ihan uutta ja nyt vain vaihtuu paikka. Paitsi tietysti kuopuksella on koko uuden opettelu edessä, onneksi isoveli on mukana.  

Olen tosi helpottunut siitä, että mun ei tarvitse enää kantaa huonoa omaatuntoa siitä, kun vien isomman hoitoon ja pienempi onkin kotona. Miten muka selitän pienelle ihmiselle, että äiti on tosi väsynyt ja se olet valitettavasti sinä isompana, jonka on oltava siellä hoidossa, jos jonkun. Tää asia on raastanut mua kohta vuoden ja olenkin ihan hirveällä tohinalla jo höpötellyt isommalle, että kohta se sisko tulee sun kanssa sinne päiväkotiin.

Meillä alkaa siis ns. normaali arki. Aikuiset on töissä ja lapset hoidossa. En oikein vielä tiedä miten suhtaudun siihen. Onko se hyvä vai huono asia? Uskallan silti toivoa, että päiviin tulee ihan uudenlaista rytmiä ja selkeyttä, kun molemmat viedään ja haetaan hoidosta. Kotona sitten ollaan yhdessä ja touhutaan. Hiukan vaikea miettiä koko asiaa, kun elämä on pyörinyt niin vahvasti raskauksien ja vauvojen ympärillä. Kohta saatan oikeasti olla koiran kanssa kahden kotona ja ehtiä käydä yksin vaikka kauapssa. Vau, kuulostaa aika vieraalta.  

Silloin, kun aloimme perustaa perhettä, en osannut sanoa olenko kotona kuinka kauan. Mun kohdalla ainakaan, sitä ei olisi voinut tietää vielä silloin. Meidän elämä on mennyt aika lailla tilanteiden mukaan (lue: mun mielenterveyden mukaan). Olen hyväksynyt sen, että en ole pidemmän päälle kotiäiti -tyyppiä ja on ihan ok mennä töihin, laittaa lapset hoitoon ja voida sitä kautta paremmin. Ympärillä on vallinnut vähän sellainen ajattelutapa, että olen jollain tapaa huono äiti, kun laitan lapset nuorena hoitoon. Valitettavasti kukaan ei pysty astumaan mun saappaisiin ja sanomaan miten mun ja meidän kuuluisi tehdä. Onneksi oon pysynyt vahvana, enkä hajota itseäni muiden mielipiteiden takia. Tämä on paras ratkaisu meidän perheelle.

Kamalan dramaattinen loppu.:D Käsittelen näitä asioita vielä niin paljon omassa päässäni, että en pysty näköjään kamalan rennosti kirjoittamaan aiheesta.

Tervetuloa kuitenkin uusi arki!

With love, Susku

Hullut menee psykoterapiaan

Mun matka mielenterveyspalveluiden piiriin uudestaan (uudestaan, koska olin pitkään asiakkaana, kunnes 2014 lopussa jättäydyin kaikista) on ollut aikamoinen. Ja kaikki tutut, jotka nyt pelästyy, että olen uudelleen sairastunut syömishäiriöön tai olen Pitkäniniemi kunnossa niin noup. Mä haluan hoitaa mun mieltäni ihan samalla tavalla, kun hoidan fyysistä puoltani esim. käymällä kuntosalilla. Mielenterveys on ihan yhtä tärkeä, ellei jopa tärkeämpi kuin fyysinen terveys. Plus haluaisin olla ihan järjissä näin kahden pienen äitinä.

No, lähdin marraskuussa hakemaan lähetettä mielenterveyspuolelle, koska aloin oireilla ahdistuksen ja masennuksen merkein hankalassa elämäntilanteessa. Mun lapset oli silloin yksi vuotta ja kolme kuukautta sekä kolme kuukautta. Meillä on myös labradorinnoutaja ja mun mieheni tekee raskasta vuorotyötä. Olin silloin lasten kanssa kotona ja muuttokin oli alla. Aloin saamaan raivareita ja jonkinlaisia paniikkikohtauksia. Ahdistus hiippaili myös elämääni.

'

Ensimmäinen lääkärikäynti oli turha, mutta luulin asian kuitenkin lähtevän rullaamaan. Lääkäri oli tosi välinpitämätön ja melkein naureskeli mulle. Lähete tuli takaisin ja mä en saanut siitä edes mitään tietoa. Soitin ainakin viisi puhelua eri ihmisille ja lopulta sain tietää, että lähete oli peruttu. Ai eikö sulle ole ilmoitettu, multa vaan kysyttiin. No ei ja aikaakin oli taas kulunut. En muista kauhean tarkkaan tapahtumien kulkua, koska talvi oli pimeä ja mun mieli synkkä. 

Tehtiin vaikea päätös, että esikoinen aloittaa päiväkodin. Hän sai paikan heti vuoden alusta ollessaan vuoden ja viisi kuukautta vanha. Se teki tosi kipeää ja tekee edelleen. En millään halua hyväksyä, että mun takia hän joutui sinne. Asiassa on kuitenkin kääntöpuoli ja mä aloin olla taas vähän jaksavampi äiti. Esikoinen oli ensin 2-3 päivää viikossa hoidossa ja mun taakan kasvaessa hän aloitti kokopäiväisenä keväällä. Asiaa ja mun mieltä helpotti, että meidän lasten serkku aloitti samassa ryhmässä ja heistä näki, kuinka päiväkodissa on yhdessä kivaa. Esikoinen on myös alusta asti tykännyt olla hoidossa ja kaikki on mennyt tosi hyvin. Toki se tuntuu ihanalta, mutta silti omatunto kolkuttaa valehtelematta monta kertaa päivässä. 

Kävin keväällä vielä muutamia kertoja neuvolapsykologilla, jolla olin käynyt esikoisen raskaudesta lähtien satunnaisesti. Muistan, kuinka kerroin, että en jaksa enää hakea apua. En jaksa käydä uudestaan ja uudestaan entistä huonommilla lääkäreillä terveyskeskuksessa. Neuvolasta mua ei pystytty auttamaan muuten kuin neuvomalla mihin mennä ja mitä tehdä. Se ei lämmittänyt, kun voimat oli ihan lopussa. Sanoin, että yritän nyt vain pärjätä itse, kyllä tää tästä. 

No eihän se siitä. Alkukesästä romahtelin taas ja mun mieheni sanoi, että nyt soitat sinne lääkäriin. Muistan, kun lähdin koiran kanssa ulos ja soitin ensin lääkäriin, josta sain päivystysajan samallle päivälle. Seuraava puhelu oli äidilleni ja me puhuttiin pitkään. Istuin laiturilla, tuijotin veteen ja mietin, että miten hitossa oon taas tässä jamassa?  En muista tarkasti mitä kaikkea juteltiin, mutta puhelun avulla jaksoin järjissäni lääkäriin asti. 

Lääkäriin jouduin menemään lasten kanssa. Eihän siitä mitään tullut ja sain itse selittää lääkärille miten psykoterapiaan hakeudutaan. Eikö kuulosta hienolta? Mielenterveyspotilas kertoo lääkärille, että nyt sun pitää kirjottaa se diagnoosi mitä ei ikinä kirjoitettu ja joka ehdottomasti tarvitaan tähän prosessiin. (Psykoterapiaprosessi on monimutkainen, voitte vaikka googlettaa, jos kiinnostaa tarkemmin.)  Lääkäri oli persoonana mukava, ihan eri luokkaa kuin edellinen, kuunteli, mutta ei kyllä tiennyt mitä oli tekemässä. Pyysi kuitenkin varaamaan uutta aikaa kuukauden päähän, koska oli kesä ja mikään asia ei tietenkään liikkunut normaalisti. Seuraavalla kerralla kirjoitettaisiin sitten se lähete. 

Seuraavaa aikaa varatessani kävi ilmi, että kyseinen lääkäri oli vain kesäsijainen. Voi, kun kiva. Taas pitää selittää asiat alusta jollekin tuntemattomalle, joka tuskin lukee edes taustatietoja. Onnekseni sain kuitenkin ajan lääkärille, jolla olin ollut aiemmin ihan muusta asiasta. Tiesin vähän kenelle menen ja hän muisti minut. Otin äitini käynnille mukaan, koska ajattelin, etten jaksa olla tiukkana ja vaatia sitä mitä tarvitsen. Lääkäri kuunteli ja oli läsnä. Hän oli myös ottanut taustoistani selvää. Se käynti oli hyvä ja sain pienen toivonkipinän, ehkä tää homma nyt tästä. Hän laittoi lähetteen eteenpäin. 

No mikään ei yllättänyt, että mielenterveyspuolella oli sössitty lähetteeni kanssa, mutta minun ei onneksi tarvinnut hoitaa sitä asiaa ja pari päivää sitten mulle tuli kutsu psykiatrian lääkärin vastaanotolle. Eihän siinä mennyt kuin melkein vuosi.

Kaikkialla hoetaan, että hae apua, älä jää yksin jne. En edes halua kuvitella mitä niille käy, jotka ovat oikeasti jo siinä pisteessä, että ojanpohja houkuttaa enemmän kuin elämä. Mulla kuitenkin mieliala vaihtelee tosi paljon ja on hyviäkin aikoja. Silloin motivoidun taas yrittämään. Mutta kaikilla ei ole ollenkaan jaksamista kuulla, että oho ei sua otettukaan tänään tosissaan. 

No, tästä negatiivisuudesta mielenterveyspalveluiden olemattomia resursseja kohtaan voidaan palata siihen, että nyt mun matka kohti psykoterapiaa on vihdoin alkanut. Se ei tuu olemaan helppo, mutta tiedän, että saan siitä apua. Kaikesta kirjoittamastani huolimatta rohkaisen minäkin siihen avun hakemieen. Hakekaa ajoissa! Mä en hakenut. Olin jo ihan liian väsynyt silloin, kun ensimmäisen kerran soitin lääkäriin. Ei oo mitenkään noloa painella lääkärin vastaanotolle, vaikka omasta mielestä ongelmasi olisivat pieniä. Ja jos koet, että sua ei oteta vakavasti, pysy lujana. Pienikin ongelma on ongelma ja jos sitä ei hoideta, siitä tulee iso.

Itse oon oppinut tästä vuodesta, että on ihan turha yrittää pitää mitään ''Olen vahva äiti, jaksan kyllä kaiken paskan -kulissia'' yllä. Ei oo mitenkään heikkoa myöntää, että nyt on paha olla enkä todellakaan jaksa enää sekunttiakaan. On erittäin ok jakaa sitä vastuuta esim. just niistä lapsista ja ottaa aikaa itselle. En oo hyvä äiti, jos mun korvan juuressa lauletaan Ihhahhaata 24/7. Lapset on silti se syy, miksi mä oon jaksanut uudestaan ja uudestaan palata tonne terveyskeskukseen. Mulle on sanottu joskus neuvolassa, että jos et pysty omaa parastasi ajattelemaan, ajattele sitten edes lastesi parasta. Tää ajatus edelle oon aikalailla mennyt. Onneksi on lapset.

Nyt tää hullu toivottavasti pääsee psykoterapiaan. Vai olisiko kuitenkin ihan kaikkien hyvä käydä joskus juttelemassa jollekin ammattilaiselle? 

With love, Susku

Be the inspiration

Olin tänään aamulla Biancaneven studiolla Pirkanmaan Nuorten Yrittäjien tapahtumassa, jossa Biancaneven perustaja ja omistaja Elina kertoi oman tarinansa. Inspiroiduin Elinan tarinasta niin, että painelin heti tähän läheiseen kahvilaan kirjottamaan ajatuksiani teille ylös. Mulla on itseasiassa ihan kamala pissahätä (ja päänsärky), mutta en malta kipaista edes vessaan!

Mun mielestä ihmisten aidot tarinat puhuttaa. Se, että me kaikki ollaan vain ihmisiä hyvien ja huonojen aikojen sekä kaikkien tunteidemme kanssa. Harvalla menee aina hyvin. Ja yksi kaveri juuri totesi, että olisihan se aika tylsää jos aina menisi vain hyvin. Ei ikinä olisi mitään haastetta missään. 

Muistan, kun menin ekan kerran Biancaneven studiolle haastatteluun edustajamyyntiä varten. Mulla oli meidän nuorempi lapsi mukana, silloin kymmenen kuukautta vanha. En ajatellut meneväni työhaastatteluun. Vasta jälkikäteen olen tajunnut, että se taisi kyllä olla sellainen! Esittelin itseni ja aloin juttelemaan vaalean, todella mukavan oloisen naishenkilön kanssa. Vieressäni istui toinen vaalea nainen, mutta enemmänkin höpötin ensin mainitsemani kanssa. Jännitti sen verran, että nimet meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vieressäni istunut henkilö tarjoutui pitämään lastani sylissä, ihan mielellään. Hetki kun höpistiin, tajusin, että vieressäni istuva nainen on Biancaneven perustaja ja omistaja. Herranen aika, siinä hän hytkyttää mun vauvaani!  No wau, ajattelin myös. Istuin Biancaneven omistajan vieressä. Kotona selitin miehelle, että ai kamala, sehän oli työhaastattelu, siellä oli se omistajakin ja mulla oli lapsi mukana. No, sain työn. ;)

Tänään juuri selitin tätä Elinalle ja hän totesi, että on hienoa aina huomata meidän kaikkien olevan vain ihmisiä. Niin juuri. Ja siksi on ihanaa kuulla ihmisten tarinoita ja varsinkin inspiroivia sellaisia, kun yleensä kaikista/kaikesta näkyy vain siloteltu some. Ensimmäisenä tulee monesti mieleen, että wow iso brändi, hänellä täytyy pyyhkiä hyvin ja olla paljon rahaa sekä onnellisuutta. Ei se mee kuitenkaan ihan niin. Mä arvostan ja ihailen ihan hirveästi ihmisiä, jotka haluavat jakaa tarinansa. Ei ole ihan yksinkertaista avata yksityisiä asioita kaikille. Se on tosi rohkeaa. Haluan myös itse olla inspiroiva, tarinoita jakava henkilö. Haluan myös kannustaa siihen, että asioista puhutaan. Eikä niiden tarvitse aina olla synkkiä ja opettavaisia kasvutarinoita, kun on menty metsään. Suomalaiset eivät ole hirveän uskaliaita kertomaan myöskään onnistumisista tai kehumaan itsään ja muita. On hirveän tavallista kulkea vain harmaan massan joukossa hiljaa. Enkä tarkoita sitä, että jokaisen tarvitsee nyt alkaa kirjoittamaan romaania itsestään. 

Olen itse ihan 150 prosenttisesti tunteva ihminen. Se on enimmäkseen ihan helvetin rankkaa, mutta se tuo myös paljon väriä ja erilaisia kuvakulmia elämään. Koen, että se on enimmäkseen rikkaus, mutta esim. tällä hetkellä olen hakeutumassa psykoterapiaan, että opin hallitsemaan tunne-elämääni. Olen muuten viime aikoina kuullut monen suusta, että terapiaan hakeutuminen on ollut elämän parhaimpia päätöksiä. 

Jos joku ei ymmärrä 150 prosenttisesti tuntemista, niin voin kertoa esimerkin tältä aamulta. 

Tosiaan, olin Biancaneven studiolla. Elina kertoi tarinaansa. Istuin ja kuuntelin. Miljoona ajatusta poukkoili mun päässäni. Välillä tuntui kuin olisin ollut itse puhumassa. Välillä itketti ja välillä nauratti. Olin ihan siinä tilanteessa, täysin läsnä. En miettinyt mitään muuta kuin mitä kuulin sillä hetkellä. Haaveilin, olin peloissani, innoissani, malttamattomana ja ihailin. Mietin, että vitsi mikä esikuva ja miten mä oon täällä? Miten oon ansainnut ympärilleni tällaisia hyviä ihmisiä? Mietin, että en halua vaikuttaa ihan sekopää bimbolta, joka vaan fanittaa Biancanevea niin paljon, että voisi hehkuttaa sitä joka paikassa. Mietin, että pitäiskö olla vaan hiljaa vai avata suunsa. Vitsi, kun olisi paljon sanottavaa. Sen jälkeen kävelin palellen bussipysäkille ja mietin, että hitsi olin juuri tuolla ja nyt mä oon täällä ja elämä jatkuu. Nytkin mua itkettää ja tekisi samalla mieli hyppiä ilosta ja riemusta.

Siinä pieni pätkä mun ajatusmaailmasta. Joku voi ajatella, että oon hullu tai jotain, mutta tää on mulle ihan joka päiväistä. Mun päiviin mahtuu miljoonasti tunteita ja ajatuksia. Mä havainnoin koko ajan ja kaikkea. Tää on yksi syy, miksi oon todella väsynyt ja mihin tarvitsen sitä terapiaa. En halua missään nimessä syödä mitään lääkkeitä, jotka tukahduttavat tunteet. Olisi vain ihan ok tuntea välillä pienemmällä volyymilla ja omata vähän taitoja hallita niitä tunteita.

Kuvan napannut Saara Partanen / Studio Mimi & Nöde <3

 Tsemppiä loppuviikkoon!<3

With love, Susku

Pidänkö kehostani sellaisena kuin se on

Äitini sanoi mulle joskus, kun olin teini, elämän olevan niin paljon helpompaa, kun hyväksyy peilikuvansa. Se on sun keho ja sen kanssa sun on elettävä koko tää elämä. Se, että sä viihdyt siinä on ehkä tärkeintä ikinä. Ajattelin automaattisesti, että ei ikinä, en ikinä tuu hyväksymään sitä mitä nään peilistä. 

Vihasin pitkään peilikuvaani. Olin vähän pullea lapsi ja sain kyllä kuulla siitä. 13-vuotiaana sairastuin anoreksiaan. Vaikka vihasin peilikuvaani, oli aina pakko katsoa miltä näyttää. Näytänhän tarpeeksi laihalta jos joku katsoo mua tuolta tai istunhan nyt varmasti niin, että olen mahdollisimman heiveröisen ja sairaan näköinen. Sairasta, jep, olin tosi sairas.

 

Nyt olen 23-vuotias ja jos joku olisi sanonut mulle viisi vuotta sitten, että tulen hyväksymään kehoni täysin, en takuulla olisi uskonut. En kyllä olisi uskonut, että mulla on kaksi lasta, labradorinnoutaja, avomies, asuntosäästötili ja auto. Ai kamala mua naurattaa toi lause!:D 

Enhän mä mitään muista, mutta luulen hyväksynnän hiipineen pikku hiljaa esikoista odottaessa ja hänen syntymänsä jälkeen. Meidän esikoisen syntymä oli ihan täydellinen ja meni täysin oppikirjojen mukaan. Se mihin mun keho pystyi niiden tuskaisten kuukausien jälkeen ja se ihana palkinto, joka sieltä tuli. No sitten tietysti toinen raskaus ja synnytys heti perään. Monesti ajattelen, että olisi voinut olla erittäin mahdollista, etten ikinä olisi tullut raskaaksi. Sen verran kovia mun kroppa on kokenut. Sitä ajatellessa tulee tosi kiitollinen olo. Meillä on kaksi tervettä lasta ja mulla on terve keho. En ikinä pystyisi enää kohtelemaan kehoani niin kuin teininä kohtelin. Arvostus sitä kohtaan on kasvanut hurjasti ja sitä kautta olen oppinut hyväksymään sen täysin. 

Totta kai olen myös normaali nainen. On päiviä, jolloin voisin pukeutua jätesäkkiin ja mahaa turvottaa ällöttävästi. Sisältä kumpuava ahdistus ihan muista asioista saa soimaamaan jotain ihan olematonta asiaa kehossa ja välillä se oma peilikuva ei vaan miellytä. Mutta tämähän on ihan normaalia ja mulla ainakin vahvasti kuukautiskiertoon liittyvää. Ja tuollainen satunnainen ajattelu on ainakin mulle todella pientä, verrattuna siihen mitä se joskus oli. Siinä hetkessä se voi silti tuntua kamalimmalta koskaan. Jälkikäteen voi ajatella, että on sitä kovempiakin tullut koettua.

Teininä, pahimmassa kriisi-iässä en tajunnut sitä, kuinka keho reagoi esim. sopimattomiin ruokiin tai kuukautiskiertoon. En todellakaan halunnut hyväksyä, että menkkojen aikaan paino nousee pari kiloa ja se on ihan normaalia. Tai, että valitettavasti niitä vatsan turvotus -päiviä on ihan joka kuukausi eikä sille vaan voi mitään. Ehkä jokin ruoka-aine ei sovi vatsalle ja siksi se näyttää siltä, kun olisi raskausviikolla 20. Teininä automaattinen ajattelutapa oli, että mussa on vikaa, teen jotain väärin, olen vain huono, ruma ja etenkin lihava. No mulla oli tietysti anoreksian takia hiukan radikaali ajattelutapa. Menen silti väittämään, että todella monella nuorella on tämän kaltaisia ajatuksia ilman mitään sairauttakaan. Se aika elämästä on vaan helvetin rankkaa ja epävarmaa. Kaikille teineille lohdutuksen sana, se aika ei kestä loputtomiin!

Pikku hiljaa alan kokemaan, että olen aikuinen. Lapset tietysti kasvattaa hirveästi ja on isompiakin huolia, kun vaikka reiden ympärysmitta. (Enkä nyt vähättele kenenkään kehonkuvaongelmia tai väitä, että aikuisilla ei niitä olisi!) Omalla kohdallani on kuitenkin näin ja olen todella onnellinen siitä, että oma keho ei ole enää mikään vihankohde ja olen oppinut tykkäämään siitä. Äiti oli oikeassa. On paljon helpompi elää, kun hyväksyy kehonsa sellaisena, kun se on. Helppoa se ei ole, mutta sen eteen kannattaa silti tehdä töitä! Äiti on kyllä aika usein oikeassa... 

Ensimmäinen kuva: Janne Helminen

Viimeinen kuva: Saara Partanen / Mimi & Nöde

With love, Susku

Studiokuvia ja elämäntaparemontti

Heippa ja ihanaa alkavaa vikkoa sekä lokakuuta! 

Olen alkanut tekemään yhteistyötä valokuvaaja Saara Partasen kanssa, joka työskentelee yrityksessä nimeltä Mimi & Nöde. Nyt kerron kuka hän on ja miten me ollaan tultu tutuiksi.

:)

Missäköhän ensimmäisen kerran törmäsin Saaraan? En ole näillä äitiavoilla ihan varma, mutta ensimmäiset valokuvat Saara otti meidän perheestä toukokuussa 2017. Odotin silloin kuopustamme ja esikoinen oli vajaa vuoden. Samalla meistä otettiin kihlakuvia tammikuisen kihlauksen kunniaksi. Saatiin silloin ikuistettua myös mun viimeisin raskausmasu. 

Lokakuussa 2017 Saara tuli kuvaamaan kuopuksemme ristiäiset. Jos jonkun neuvon voin tuleville tai nykyisillekin vanhemmille antaa, niin ottakaa ammattivalokuvaaja lastenne ikimuistoisiin hetkiin! Kokemuksesta voin sanoa, että monestakaan tilaisuudesta ei paljon muistijälkiä jää ja siksi kuvat on myöhemmin todella tarpeellisia. Vajaa kaksi kuukautta synnytyksestä, esikoinen reilu vuoden ja muutto viikon sisään. Ilman ristiäsikuvia muistaisin tapahtumasta tuskin mitään. Ja mikä parasta, kuvat on laadukkaita, tunnelmallisia ja kaikki vieraat saavat rauhassa keskittyä itse juhlaan.

Tultiin mieheni kanssa myös siihen tulokseen, että olisi ihana ikuistaa meidän perhe vuoden välein ammattivalokuvaajalla. Kuvista näkisi kivasti miten muututaan ja täytyy myöntää, että olen kyllä ihan hurahtanut ammattilaisen otoksiin. Meillä kuvauksissa tulee myös sopivasti otetettua lasten synttärikuvat. Jotenkin oli hirveän luonnollista valita Saara kuvaamaan, koska mitä tutummaksi kuvaajan kanssa tulee, sen parempia ja rennompia kuvista saadaan.

Viimeisimmässä perhekuvauksessa alettiin juttelemaan yhteistyöhommista ja viime viikolla Saara napsi musta promokuvia. Saara sai kipinän elämäntaparemonttiin ja aloitammekin hänen kanssaan valmennuksen. 

Kirjoittelen täällä blogin puolella jatkossa lisää meidän yhteisestä taipaleesta ja Saaran elämäntaparemontista. 

Mimi & Nöde :

Instagram: @studiomimietnode

Facebook: https://www.facebook.com/mimietnode/

Kotisivut: http://www.mimietnode.fi/

 Tsemppiä viikkoon!

p.s. Postauksen kuvat tietysti Saaran ottamia.<3

With love, Susku