Miksi liikunta-ala ja mun tavoite

Olen sairastanut anoreksian teininä ja silloin luonnollisesti liikunta oli pakkopullaa, kalorien kulutusta ja syömisestä johtuvan ahdistuksen hallintaa. Vähän voin kuitenkin kiittää sairauttani, sillä sen kautta löysin aidon liikunnan ilon ja kiinnostuksen lähteä kouluttautumaan alalle. 

En pysty sanomaan tarkkaa päivää tai ajankohtaa, jolloin aloin nauttimaan liikunnasta ihan oikeasti. Se on kuitenkin ollut tosi merkittävä asia mun elämässä. Pakkoliikunta vei ison siivun päivistä ja eihän siitä ikinä mitään oikeaa nautintoa saanut.

Monesti sanotaan, että syömishäiriö ajaa ihmiset siihen liittyville aloille: ravitsemusterapeutiksi, lääkäriksi, liikunnanohjaajaksi jne. Mä halusin lukiossa psykologiksi ja niihin aikoihin kävin yhden kerran viikossa terapiassa psykologin luona. Kerran lääkäri sanoi mulle hänen epäilevän, että psykologihaaveet johtuvat täysin sairaudesta, että usein niin tapahtuu. No tietysti suutuin ja väitin ettei näin ole. Lääkäri pyysi miettimään asiaa. Jälkikäteen ajateltuna se oli juurikin niin.

No olenko sitten liikunta-alalla, koska syömishäiriö vei minut sinne. Kyllä ja en. Tai no olenhan minä. Opin vihdoin nauttimaan täydestä sydämestäni liikunnasta, ilman pakkoa ja hyvinvointi edellä. Aloin tykkäämään siitä niin paljon, että halusin jakaa liikunnan iloa muillekin ja haluan edelleen. En mitenkään alkanut suunnittelemaan opiskelupolkua tai mitään. Muistaakseni jätin joskus yhteystietoni PT-kouluni sivuille, yhtenä päivänä kesällä 2015 tuli soitto ja päätin lähteä lukemaan Personal traineriksi. Koulussa intoni kasvoi ja liikunta -sekä ravitsemusasiat alkoivat kiinnostaa entistä enemmän.

Tällä hetkellä suunnitelmani on hakea ensi vuonna liikuntaneuvojan ammattitutkintoon ja pidemmän ajan haaveena haluaisin lukea liikunnanohjaajaksi tai niitä ravitsemustieteitä. Oikeastaan ainoa ongelma liikunta-alalla on se, että kaikkea on niin paljon! Tekisi mieli napata joka toinen koulutus ja vain haalia lisää tietoa sekä osaamista. 

En koe, että ammatinvalintani on jotain sellaista, että syömishäiriö edelleen ohjailee valintojani. En koe sairastavani enää millään tavalla syömishäiriötä. Minä uskon, että kaikella on tarkoituksensa. En mitenkään mielellään virunut noin seitsemää vuotta sairauden kourissa löytääkseni alani, mutta näin kuitenkin kävi, ehkä jonkun muun toimesta.  

Nyt koen, että haluan työlläni osittain auttaa sellaisia ihmisiä, jotka ehkä kamppailevat jonkilaisten syömisoireiden kanssa. En ole lääkäri, sairaanhoitaja, psykologi tai fysioterapeutti, mutta haluan olla mukana ennaltaehkäisemässä näitä kirottuja syömiseen ja omaan ulkonäköön liittyviä ongelmia. Olisi mahtavaa jos niin sanotusti annettaisiin kaikkien kukkien kukkia eikä tarvitsisi vertailla itseään luokkakaveriin tai mainoksen muokattuun mallityttöön.

Kun itse sairastin anoreksiaa, kaipasin eniten ihmistä, joka olisi sanonut lohduttavia sanoja siitä, että parantuminen on mahdollista. Sanoja sellaiselta ihmiseltä, joka olisi tiennyt mitä se sairaus on ja ymmärtänyt. Kaipasin vertaistukea. Haluan nyt itse olla se vertaistuki. Haluan auttaa itsetunnon ja oman peilikuvan kanssa kamppailevia ihmisiä liikunnan, terveellisen ruuan ja  riittävän levon kautta. Haluan auttaa ihmisiä niin, että sitä monen vuoden kamppailua syömishäiriöpeikon kanssa ei tarvitsisi käydä. 

Kuulostaa hienolta ja tässä jos jossain on sitä tavoitetta! 

 Mun toiminimi SHM Personal Training tuli muuten voimaan viime perjantaina. Loin instagram-tilin mun työjutuille @shmpersonaltraining ja Facebookista mut löytää samalla nimellä. Kysymyksiä voi laittaa myös sähköpostiin osoitteeseen: shmpersonaltraining@gmail.com

With love, Susku

Aina vaan sairaana

Mulla on ollut aina huono vastustuskyky, mutta lasten jälkeen tää homma on eskaloitunut ihan kokonaan. Jos aloitetaan vaikka siitä, että meidän kuopuksen syntymän jälkeen oon ollut yhden kuukauden terveenä, nyt heinäkuun. Kuopuksemme on siis vuoden. Esikoinen aloitti päiväkodin tammikuussa, mutta oon ollut kipeänä viime elokuusta. Puhumattakaan viimeisimmästä raskausajasta. Tuli kyllä käytyä läpi niin noro kuin silmä -ja korvatulehduskin. En muista viimeisimmästä raskausajasta kauheasti, mutta sairastelun määrä on kyllä jäänyt mieleen.

Oon tosi allerginen ihminen ja mm. korvatulehduskierteen läpi käynyt. Lapsena on kyllä varmaan mennyt muutama antibioottikuuri jos jonkinmoiseen vaivaan. Se voi olla yksi syy huonoon vastustuskykyyn. Itse asiassa sairastan edelleen lähes joka vuosi korvatulehduksen eli antibiootteja kuluu edelleen. 

No sitten on tämä stressi. Oon aika varma, että se on suurin syy mun sairasteluun. Oon tosi stressaantunut just nyt, tällä hetkellä meneillä on niin paljon. Oman yrityksen käyntiin polkaisu, esikoisen allergiaepäilyt, kuopuksen vauva-aika (luokittelen hänet edelleen täysin vauvaksi :D), omat mielenterveysongelmat, esikoisen päiväkodin vaihto, kuopuksen päiväkodin aloitus, miehen yhtäkkinen työpaikan menetys...  

Eli en yhtään ihmettele, että kroppa käskee pysähtymään. Onhan päiväkotikin aikamoinen pöpöpesä ja varmasti iso syy tähän kaikkeen, mutta paremmalla vastustuskyvyllä voisi estää edes osaa viruksista tarttumasta. Ensimmäinen puoli vuotta meni lapsellakin sairasteluun, mutta nyt toisen alkaessa hän selvästi kestää jo paremmin. Äiti on jo toista kertaa flunssassa, kun lapsi on sairastanut vasta kerran. Mielummin otan kyllä kaikki maailman pöpöt itseeni, kun että ne tarttuisi lapsiin. Ainakin toistaiseksi muut ovat terveitä.

Täytyy vielä sanoa, että kaikki stressi ei ole todellakaan huonoa. Yrityksen perustamiseen ja kotona olon loppumiseen liittyy paljon hyviä tunteita ja hyvää eteenpäin potkivaa stressiä. Mutta liika on aina liikaa. 

Mielenterveyteni on varmasti yksi eniten stressiä ja pahaa oloa aiheuttavista asioista. Toivonkin koko sydämestäni, että matkani kohti psykoterapiaa ja parempaa mielenterveyttä voisi mennä nopeammin eteenpäin. Haluan avata tätä siksi, että mielestäni mielenterveysasioista puhumisessa ei ole mitään hävettävää tai pahaa. Niistä pitää puhua ihan yhtälailla kuin vaikka sydänsairauksista. Molemmat ovat ihan yhtälailla kansansairauksia. 

Palaan varmasti tulevissa postauksissa psykoterapiaan ja mieleni juttuihin enemmän. Kiinnostaako teitä muuten lukea niistä?

 With love, Susku

(Kuva, ei liity tapaukseen :D Paitsi, että se on eiliseltä ja eilen tämän perkuleen tauti otti vallan mussa :()
 

Onko munkin siedettävä epävarmuutta

Ai minkälaista on perustaa yritystä kahden alle kolme vuotiaan lapsen, energisen koiran ja vuorotyötä tekevän miehen kanssa? No lyhyesti, ei mitenkään helpoimmasta päästä! Oon tajunnut tässä kesän aikana, että kun tarpeeksi jotain haluaa, sen pystyy kyllä saavuttamaan. Tää on kuulostanut mun korviin ennen tosi tyhmältä kliseeltä, mutta ei tietysti enää, kun omalle kohdalle osui. :D

Kahtena aikasempana vuotena, kun oon esimerkiksi hakenut korkeakouluun. Joo, on ollut motivaatiota jonkin verran ja joo on kiinnostanut ihan ookoosti, mutta selkeesti mun kohdalla se ei riitä. Mä tarvitsen oikeasti 110% kiinnostuksen ja innon asiaa kohtaan, että näissä ruuhkavuosissa jaksan panostaa kyseiseen juttuun. En mennyt personal trainer-kouluun turhaan, koska en keksinyt muutakaan. En päässyt koulua läpi vahingossa viimesilläni raskaana, vaan juttu on se, että mua oikeesti kiinnosti se asia ja kiinnostaa edelleen (vaikka lopussa väsytti kyllä aivan helvetisti, enkä tainnut uskoa edes elämään :D). 

(Tämä ei tarkoita silti sitä, ettenkö aio enää hakea mihinkään muuhun kouluun. Oikeastaan on vähän turhankin paljon haaveita sen suhteen tähän elämäntilanteeseen. Onneksi oon nuori ja ehdin vaikka mitä!)

No, mutta asiaan. Oon sellainen ihminen, että tarvitsen rutiinit ja suunnitelmia. Pää menee muuten kyllä ihan sekaisin. Lasten kanssa rutiinit on tietty helppo ja erittäin tarpeellinen asia, oikeastaan pakollinen. No lasten kanssa tää puoli onkin sitten kunnossa. Uuten outona juttuna oon huomannut, että olen alkanut nauttimaan tietynlaisesta epävarmuudesta ja siitä, etten tiedä mitä elämä tuo tullessaan. Juurikin lasten kohdalla en halua elää epätiedossa, että onko sitä päivähoitopaikkaa esimerkiksi enää ensi helmikuussa, mutta ymmärrätte varmaan pointin. Mä luulen, että epävarmuudesta nauttiminen on tullut siitä, että melkeinpä kaikki yllättävät ja kivat asiat elämässä on tapahtunut suunnittelematta tai tietämättä niistä etukäteen. Näistä yllättävistä asioista saa ihan erilailla energiaa elämään!

Tästä päästiinkin sitten siihen, että yrittäjyys tietysti vaatii epävarmuuden sietoa. Voi olla, että olen myös tietämättäni psyykannut itseäni siihen, koska tää on tällä hetkellä mun unelma. Jos aion olla yrittäjä, mun on pakko sietää epävarmuutta. Totta kai esimerkiksi raha-asiat ottaa välillä koville, koska täällä on kuitenkin joka päivä viisi suuta ruokittavana. Jotenkin uskon silti, että asiat järjestyy jollain tapaa ja VARSINKIN, koska ne on järjestynyt tähänkin asti. Voi kuinka paljon meilläkin on ollut huonoja hetkiä ja aikoja, mutta tässä sitä ollaan. Juuri yksi äiti totesi mulle viimeisillään raskaana päiväkodin eteisessä, että ''Kyllä mäkin varmaan selviän, kun säkin oot siinä vielä.'' Joo kyllähän niitä epätoivon hetkiä on ihan muutama ollut, mutta tässä sitä ollaan edelleen ja hengitetään. Tosin en muista viimeisestä vuodesta oikein mitään. :)  

      

Laittakaa postausideoita Instagramissa tai täällä, palataan!

With love, Susku

Uuden alku vol. 5678

Heippa hei! 

Jälleen kerran palaan takaisin tuttuun ja turvalliseen Porque no:hon. Ajattelin tulla kertomaan itsestäni, koska blogini on ollut noin sata vuotta hiljainen. Nyt elämässäni aukeaa uusi sivu ja olen ryhtymässä yrittäjäksi. Siksi aktivoiduin blogini kanssa, tästä tulee yksi työvälineeni. 

Tervetuloa siis uudet ja vanhat!

Olen Susanna, 23-vuotias ja kahden lapsen äiti. Olen ammatiltani Personal trainer sekä Biancaneven edustaja. Intohimoni on liikunta -sekä ravitsemusasiat ja kuntosalilla käynti. Tykkään myös kirjoittaa, somettaa, seurata muotia ja sisustaa. Olen kahviaddikti ja herkkä persoona. Askartelu on tapani laittaa aivot narikkaan ja juhlien järjestäminen on myös hauskaa puuhaa. Tykkään monista jutuista, mutta piirtää en osaa. Olen myös erittäin huono elektroniikan kanssa. Yritän opetella perfektionismista pois, teininä sairastin anoreksian. Anoreksia on historiaa, mutta ahdistus on edelleen vahvasti mukana matkassani ja sen kanssa teen töitä joka päivä. Olen ihminen, jonka mieliala muuttuu sekunnissa ja elän vahvasti tunteella. Olen sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, mutta tykkään myös olla yksin. Mua ärsyttää epäkohteliaat ihmiset sekä turha draama. En jaksa lapsellista valitusta päivästä toiseen ja yritän levittää positiivisuutta, vaikka välillä mullakin on paska päivä.

Meidän perheeseen kuuluu mun lisäksi mun parempi puolisko, 1 ja 2-vuotiaat lapset sekä 3-vuotias labradorinnoutaja. Meillä on kesällä 2020 häät ja me asutaan 3H+K kerrostaloasunnossa järven rannalla. 

Oon ollut reilu kaksi vuotta kotona, joten nyt meidän elämässä aukeaa ihan uusi sivu. Perustan toiminimen ihan kohta, apua!

Niin ja Porque no tulee mun ensimmäisestä tatuoinnista ranteessa. 

 With love, Susku