Äitini sanoi mulle joskus, kun olin teini, elämän olevan niin paljon helpompaa, kun hyväksyy peilikuvansa. Se on sun keho ja sen kanssa sun on elettävä koko tää elämä. Se, että sä viihdyt siinä on ehkä tärkeintä ikinä. Ajattelin automaattisesti, että ei ikinä, en ikinä tuu hyväksymään sitä mitä nään peilistä.
Vihasin pitkään peilikuvaani. Olin vähän pullea lapsi ja sain kyllä kuulla siitä. 13-vuotiaana sairastuin anoreksiaan. Vaikka vihasin peilikuvaani, oli aina pakko katsoa miltä näyttää. Näytänhän tarpeeksi laihalta jos joku katsoo mua tuolta tai istunhan nyt varmasti niin, että olen mahdollisimman heiveröisen ja sairaan näköinen. Sairasta, jep, olin tosi sairas.
Nyt olen 23-vuotias ja jos joku olisi sanonut mulle viisi vuotta sitten, että tulen hyväksymään kehoni täysin, en takuulla olisi uskonut. En kyllä olisi uskonut, että mulla on kaksi lasta, labradorinnoutaja, avomies, asuntosäästötili ja auto. Ai kamala mua naurattaa toi lause!:D
Enhän mä mitään muista, mutta luulen hyväksynnän hiipineen pikku hiljaa esikoista odottaessa ja hänen syntymänsä jälkeen. Meidän esikoisen syntymä oli ihan täydellinen ja meni täysin oppikirjojen mukaan. Se mihin mun keho pystyi niiden tuskaisten kuukausien jälkeen ja se ihana palkinto, joka sieltä tuli. No sitten tietysti toinen raskaus ja synnytys heti perään. Monesti ajattelen, että olisi voinut olla erittäin mahdollista, etten ikinä olisi tullut raskaaksi. Sen verran kovia mun kroppa on kokenut. Sitä ajatellessa tulee tosi kiitollinen olo. Meillä on kaksi tervettä lasta ja mulla on terve keho. En ikinä pystyisi enää kohtelemaan kehoani niin kuin teininä kohtelin. Arvostus sitä kohtaan on kasvanut hurjasti ja sitä kautta olen oppinut hyväksymään sen täysin.
Totta kai olen myös normaali nainen. On päiviä, jolloin voisin pukeutua jätesäkkiin ja mahaa turvottaa ällöttävästi. Sisältä kumpuava ahdistus ihan muista asioista saa soimaamaan jotain ihan olematonta asiaa kehossa ja välillä se oma peilikuva ei vaan miellytä. Mutta tämähän on ihan normaalia ja mulla ainakin vahvasti kuukautiskiertoon liittyvää. Ja tuollainen satunnainen ajattelu on ainakin mulle todella pientä, verrattuna siihen mitä se joskus oli. Siinä hetkessä se voi silti tuntua kamalimmalta koskaan. Jälkikäteen voi ajatella, että on sitä kovempiakin tullut koettua.
Teininä, pahimmassa kriisi-iässä en tajunnut sitä, kuinka keho reagoi esim. sopimattomiin ruokiin tai kuukautiskiertoon. En todellakaan halunnut hyväksyä, että menkkojen aikaan paino nousee pari kiloa ja se on ihan normaalia. Tai, että valitettavasti niitä vatsan turvotus -päiviä on ihan joka kuukausi eikä sille vaan voi mitään. Ehkä jokin ruoka-aine ei sovi vatsalle ja siksi se näyttää siltä, kun olisi raskausviikolla 20. Teininä automaattinen ajattelutapa oli, että mussa on vikaa, teen jotain väärin, olen vain huono, ruma ja etenkin lihava. No mulla oli tietysti anoreksian takia hiukan radikaali ajattelutapa. Menen silti väittämään, että todella monella nuorella on tämän kaltaisia ajatuksia ilman mitään sairauttakaan. Se aika elämästä on vaan helvetin rankkaa ja epävarmaa. Kaikille teineille lohdutuksen sana, se aika ei kestä loputtomiin!
Pikku hiljaa alan kokemaan, että olen aikuinen. Lapset tietysti kasvattaa hirveästi ja on isompiakin huolia, kun vaikka reiden ympärysmitta. (Enkä nyt vähättele kenenkään kehonkuvaongelmia tai väitä, että aikuisilla ei niitä olisi!) Omalla kohdallani on kuitenkin näin ja olen todella onnellinen siitä, että oma keho ei ole enää mikään vihankohde ja olen oppinut tykkäämään siitä. Äiti oli oikeassa. On paljon helpompi elää, kun hyväksyy kehonsa sellaisena, kun se on. Helppoa se ei ole, mutta sen eteen kannattaa silti tehdä töitä! Äiti on kyllä aika usein oikeassa...
Ensimmäinen kuva: Janne Helminen
Viimeinen kuva: Saara Partanen / Mimi & Nöde
With love, Susku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti