Olen sisäistänyt jo jonkin verran ajatusta siitä, kuinka jokainen on vastuussa omasta elämästään, sen sisällöstä ja mielekkyydestä. Olen suorittaja ja se tulee mun sisältä. En koe, että multa ainakaan lapsena kauheasti vaadittiin, vaan asetin paineet itse itselleni. Nykyään aikuisena on tietysti painetta joka puolelta, koska yhteiskunta on vaan mennyt siihen suuntaan. On hyvin tavallista, että miellytetään toisia ja siinä sivussa unohdetaan mikä itselle on parasta.
Olen aina ollut se, joka sanoo kaikkeen joo. Ajattelen, etten halua pahoittaa mieliä sanomalla ei, vaikka hyvin usein olisi aihetta. Haluan auttaa, haluan, että kaikilla on hyvä olla. Mulle on alkanut kuitenkin valkenemaan, että en pysty auttamaan oikeasti kuin itseäni. En pysty vaikuttamaan kuin omiin päätöksiini ja tekoihini. Muiden ongelmista stressaaminen on todella kuormittavaa, silloin kun oma mieli rakoilee. Vaikka haluaisi auttaa, on ajateltava omaa jaksamista ja panostettava siihen, että omilla lapsilla on äiti vielä ensi vuonnakin.
Esimerkkinä anoreksia-aikani. Parantumisprosessi alkoi, kun aloin haluta parantumista. Hoitoni oli kestänyt sitä ennen muistaakseni kaksi ja puoli vuotta. Niin kauan suunta oli vain huonompaan, kunnes päätin itse parantua. Vaikka sain parhaan mahdollisen hoivan ja avun, motivaatio täytyi löytää itsestä.
Scared? Good. We don't grow when we stay inside our comfort zone.
Toi on tällä hetkellä mun muistutus ja voimalause. Mikään asia ei muutu, jos ei pysty kokemaan välillä epämukavuutta. Jos haluaa laihtua, on pakko muuttaa ruokavalio tutusta ja turvallisesta sekä vaihtaa sohva lenkkipolkuun. Jos haluaa oppia olemaan positiivinen, on pakko uskaltaa päästää negatiivisesta ajattelusta. Jos haluaa eroon masennuksesta, täytyy uskaltaa keskustella auttavalle taholle.
Mun epämukavuusaluetta on sanoa ei ja ilmaista muille, että mun hyvinvointi menee nyt edelle. Mulle epämukavaa on se, että sanon miltä musta oikeasti tuntuu enkä voi pakottaa ihmisiä ymmärtämään. Haluaisin aina esittää asiat niin, että ketään ei satu, mutta silloin en saa juuri koskaan oikeaa viestiä perille. Mulle epämukavaa on jakaa vastuuta. Haluaisin kontrolloida kaikkea, enkä luota, ettei maailma romahda, jos jaan sitä.
Mun täytyy siis astua ulos mun mukavuusalueelta. Mun täytyy opetella sanomaan ei, ilman, että tunnen huonoa omaatuntoa viikkokausia ja mietin, että mitenköhän sekin ei vaikutti jonkun elämään. Mun täytyy oppia sanomaan miltä musta tuntuu pelkämäättä, että saan puukon selkään tai jollain tulee paha mieli. Toki käytöstapojen rajoissa. Mun täytyy oppia, että muutkin on vastuussa omista elämistään. En ole vastuussa kaikkien mielipahasta, eikä mun tarvitse huolehtia kaikista. Mun täytyy myös oppia hellittämään kontrollista ja oppia jakamaan vastuuta. Vaikka mulla on paljon vastuuta, ei sitä tarvitse kantaa yksin. Ei kukaan jaksa yksin. Ei edes se kaikista itsenäisin ja vastuuntuntoisin typpi.
With love, Susku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti