Mun matka mielenterveyspalveluiden piiriin uudestaan (uudestaan, koska olin pitkään asiakkaana, kunnes 2014 lopussa jättäydyin kaikista) on ollut aikamoinen. Ja kaikki tutut, jotka nyt pelästyy, että olen uudelleen sairastunut syömishäiriöön tai olen Pitkäniniemi kunnossa niin noup. Mä haluan hoitaa mun mieltäni ihan samalla tavalla, kun hoidan fyysistä puoltani esim. käymällä kuntosalilla. Mielenterveys on ihan yhtä tärkeä, ellei jopa tärkeämpi kuin fyysinen terveys. Plus haluaisin olla ihan järjissä näin kahden pienen äitinä.
No, lähdin marraskuussa hakemaan lähetettä mielenterveyspuolelle, koska aloin oireilla ahdistuksen ja masennuksen merkein hankalassa elämäntilanteessa. Mun lapset oli silloin yksi vuotta ja kolme kuukautta sekä kolme kuukautta. Meillä on myös labradorinnoutaja ja mun mieheni tekee raskasta vuorotyötä. Olin silloin lasten kanssa kotona ja muuttokin oli alla. Aloin saamaan raivareita ja jonkinlaisia paniikkikohtauksia. Ahdistus hiippaili myös elämääni.
Ensimmäinen lääkärikäynti oli turha, mutta luulin asian kuitenkin lähtevän rullaamaan. Lääkäri oli tosi välinpitämätön ja melkein naureskeli mulle. Lähete tuli takaisin ja mä en saanut siitä edes mitään tietoa. Soitin ainakin viisi puhelua eri ihmisille ja lopulta sain tietää, että lähete oli peruttu. Ai eikö sulle ole ilmoitettu, multa vaan kysyttiin. No ei ja aikaakin oli taas kulunut. En muista kauhean tarkkaan tapahtumien kulkua, koska talvi oli pimeä ja mun mieli synkkä.
Tehtiin vaikea päätös, että esikoinen aloittaa päiväkodin. Hän sai paikan heti vuoden alusta ollessaan vuoden ja viisi kuukautta vanha. Se teki tosi kipeää ja tekee edelleen. En millään halua hyväksyä, että mun takia hän joutui sinne. Asiassa on kuitenkin kääntöpuoli ja mä aloin olla taas vähän jaksavampi äiti. Esikoinen oli ensin 2-3 päivää viikossa hoidossa ja mun taakan kasvaessa hän aloitti kokopäiväisenä keväällä. Asiaa ja mun mieltä helpotti, että meidän lasten serkku aloitti samassa ryhmässä ja heistä näki, kuinka päiväkodissa on yhdessä kivaa. Esikoinen on myös alusta asti tykännyt olla hoidossa ja kaikki on mennyt tosi hyvin. Toki se tuntuu ihanalta, mutta silti omatunto kolkuttaa valehtelematta monta kertaa päivässä.
Kävin keväällä vielä muutamia kertoja neuvolapsykologilla, jolla olin käynyt esikoisen raskaudesta lähtien satunnaisesti. Muistan, kuinka kerroin, että en jaksa enää hakea apua. En jaksa käydä uudestaan ja uudestaan entistä huonommilla lääkäreillä terveyskeskuksessa. Neuvolasta mua ei pystytty auttamaan muuten kuin neuvomalla mihin mennä ja mitä tehdä. Se ei lämmittänyt, kun voimat oli ihan lopussa. Sanoin, että yritän nyt vain pärjätä itse, kyllä tää tästä.
No eihän se siitä. Alkukesästä romahtelin taas ja mun mieheni sanoi, että nyt soitat sinne lääkäriin. Muistan, kun lähdin koiran kanssa ulos ja soitin ensin lääkäriin, josta sain päivystysajan samallle päivälle. Seuraava puhelu oli äidilleni ja me puhuttiin pitkään. Istuin laiturilla, tuijotin veteen ja mietin, että miten hitossa oon taas tässä jamassa? En muista tarkasti mitä kaikkea juteltiin, mutta puhelun avulla jaksoin järjissäni lääkäriin asti.
Lääkäriin jouduin menemään lasten kanssa. Eihän siitä mitään tullut ja sain itse selittää lääkärille miten psykoterapiaan hakeudutaan. Eikö kuulosta hienolta? Mielenterveyspotilas kertoo lääkärille, että nyt sun pitää kirjottaa se diagnoosi mitä ei ikinä kirjoitettu ja joka ehdottomasti tarvitaan tähän prosessiin. (Psykoterapiaprosessi on monimutkainen, voitte vaikka googlettaa, jos kiinnostaa tarkemmin.) Lääkäri oli persoonana mukava, ihan eri luokkaa kuin edellinen, kuunteli, mutta ei kyllä tiennyt mitä oli tekemässä. Pyysi kuitenkin varaamaan uutta aikaa kuukauden päähän, koska oli kesä ja mikään asia ei tietenkään liikkunut normaalisti. Seuraavalla kerralla kirjoitettaisiin sitten se lähete.
Seuraavaa aikaa varatessani kävi ilmi, että kyseinen lääkäri oli vain kesäsijainen. Voi, kun kiva. Taas pitää selittää asiat alusta jollekin tuntemattomalle, joka tuskin lukee edes taustatietoja. Onnekseni sain kuitenkin ajan lääkärille, jolla olin ollut aiemmin ihan muusta asiasta. Tiesin vähän kenelle menen ja hän muisti minut. Otin äitini käynnille mukaan, koska ajattelin, etten jaksa olla tiukkana ja vaatia sitä mitä tarvitsen. Lääkäri kuunteli ja oli läsnä. Hän oli myös ottanut taustoistani selvää. Se käynti oli hyvä ja sain pienen toivonkipinän, ehkä tää homma nyt tästä. Hän laittoi lähetteen eteenpäin.
No mikään ei yllättänyt, että mielenterveyspuolella oli sössitty lähetteeni kanssa, mutta minun ei onneksi tarvinnut hoitaa sitä asiaa ja pari päivää sitten mulle tuli kutsu psykiatrian lääkärin vastaanotolle. Eihän siinä mennyt kuin melkein vuosi.
Kaikkialla hoetaan, että hae apua, älä jää yksin jne. En edes halua kuvitella mitä niille käy, jotka ovat oikeasti jo siinä pisteessä, että ojanpohja houkuttaa enemmän kuin elämä. Mulla kuitenkin mieliala vaihtelee tosi paljon ja on hyviäkin aikoja. Silloin motivoidun taas yrittämään. Mutta kaikilla ei ole ollenkaan jaksamista kuulla, että oho ei sua otettukaan tänään tosissaan.
No, tästä negatiivisuudesta mielenterveyspalveluiden olemattomia resursseja kohtaan voidaan palata siihen, että nyt mun matka kohti psykoterapiaa on vihdoin alkanut. Se ei tuu olemaan helppo, mutta tiedän, että saan siitä apua. Kaikesta kirjoittamastani huolimatta rohkaisen minäkin siihen avun hakemieen. Hakekaa ajoissa! Mä en hakenut. Olin jo ihan liian väsynyt silloin, kun ensimmäisen kerran soitin lääkäriin. Ei oo mitenkään noloa painella lääkärin vastaanotolle, vaikka omasta mielestä ongelmasi olisivat pieniä. Ja jos koet, että sua ei oteta vakavasti, pysy lujana. Pienikin ongelma on ongelma ja jos sitä ei hoideta, siitä tulee iso.
Itse oon oppinut tästä vuodesta, että on ihan turha yrittää pitää mitään ''Olen vahva äiti, jaksan kyllä kaiken paskan -kulissia'' yllä. Ei oo mitenkään heikkoa myöntää, että nyt on paha olla enkä todellakaan jaksa enää sekunttiakaan. On erittäin ok jakaa sitä vastuuta esim. just niistä lapsista ja ottaa aikaa itselle. En oo hyvä äiti, jos mun korvan juuressa lauletaan Ihhahhaata 24/7. Lapset on silti se syy, miksi mä oon jaksanut uudestaan ja uudestaan palata tonne terveyskeskukseen. Mulle on sanottu joskus neuvolassa, että jos et pysty omaa parastasi ajattelemaan, ajattele sitten edes lastesi parasta. Tää ajatus edelle oon aikalailla mennyt. Onneksi on lapset.
Nyt tää hullu toivottavasti pääsee psykoterapiaan. Vai olisiko kuitenkin ihan kaikkien hyvä käydä joskus juttelemassa jollekin ammattilaiselle?
With love, Susku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti