Marraskuu lähenee hullua vauhtia ja olenkin jo pitkään psyykannut itseäni siihen, että meidän kuopuskin aloittaa päiväkodin. Oikeastaan esikoisella on myös uudet tuulet edessä, sillä saimme molemmat lapset uuteen päiväkotiin, lähemmäs meidän kotia. Homma stressaa aika paljon, kun muistelen sitä kahta kuukautta mikä sinne päiväkotiin sopeutumiseen meni. Sillon se oli tosin ihan uutta ja nyt vain vaihtuu paikka. Paitsi tietysti kuopuksella on koko uuden opettelu edessä, onneksi isoveli on mukana.
Olen tosi helpottunut siitä, että mun ei tarvitse enää kantaa huonoa omaatuntoa siitä, kun vien isomman hoitoon ja pienempi onkin kotona. Miten muka selitän pienelle ihmiselle, että äiti on tosi väsynyt ja se olet valitettavasti sinä isompana, jonka on oltava siellä hoidossa, jos jonkun. Tää asia on raastanut mua kohta vuoden ja olenkin ihan hirveällä tohinalla jo höpötellyt isommalle, että kohta se sisko tulee sun kanssa sinne päiväkotiin.
Meillä alkaa siis ns. normaali arki. Aikuiset on töissä ja lapset hoidossa. En oikein vielä tiedä miten suhtaudun siihen. Onko se hyvä vai huono asia? Uskallan silti toivoa, että päiviin tulee ihan uudenlaista rytmiä ja selkeyttä, kun molemmat viedään ja haetaan hoidosta. Kotona sitten ollaan yhdessä ja touhutaan. Hiukan vaikea miettiä koko asiaa, kun elämä on pyörinyt niin vahvasti raskauksien ja vauvojen ympärillä. Kohta saatan oikeasti olla koiran kanssa kahden kotona ja ehtiä käydä yksin vaikka kauapssa. Vau, kuulostaa aika vieraalta.
Silloin, kun aloimme perustaa perhettä, en osannut sanoa olenko kotona kuinka kauan. Mun kohdalla ainakaan, sitä ei olisi voinut tietää vielä silloin. Meidän elämä on mennyt aika lailla tilanteiden mukaan (lue: mun mielenterveyden mukaan). Olen hyväksynyt sen, että en ole pidemmän päälle kotiäiti -tyyppiä ja on ihan ok mennä töihin, laittaa lapset hoitoon ja voida sitä kautta paremmin. Ympärillä on vallinnut vähän sellainen ajattelutapa, että olen jollain tapaa huono äiti, kun laitan lapset nuorena hoitoon. Valitettavasti kukaan ei pysty astumaan mun saappaisiin ja sanomaan miten mun ja meidän kuuluisi tehdä. Onneksi oon pysynyt vahvana, enkä hajota itseäni muiden mielipiteiden takia. Tämä on paras ratkaisu meidän perheelle.
Kamalan dramaattinen loppu.:D Käsittelen näitä asioita vielä niin paljon omassa päässäni, että en pysty näköjään kamalan rennosti kirjoittamaan aiheesta.
Tervetuloa kuitenkin uusi arki!
With love, Susku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti