Olin tänään aamulla Biancaneven studiolla Pirkanmaan Nuorten Yrittäjien tapahtumassa, jossa Biancaneven perustaja ja omistaja Elina kertoi oman tarinansa. Inspiroiduin Elinan tarinasta niin, että painelin heti tähän läheiseen kahvilaan kirjottamaan ajatuksiani teille ylös. Mulla on itseasiassa ihan kamala pissahätä (ja päänsärky), mutta en malta kipaista edes vessaan!
Mun mielestä ihmisten aidot tarinat puhuttaa. Se, että me kaikki ollaan vain ihmisiä hyvien ja huonojen aikojen sekä kaikkien tunteidemme kanssa. Harvalla menee aina hyvin. Ja yksi kaveri juuri totesi, että olisihan se aika tylsää jos aina menisi vain hyvin. Ei ikinä olisi mitään haastetta missään.
Muistan, kun menin ekan kerran Biancaneven studiolle haastatteluun edustajamyyntiä varten. Mulla oli meidän nuorempi lapsi mukana, silloin kymmenen kuukautta vanha. En ajatellut meneväni työhaastatteluun. Vasta jälkikäteen olen tajunnut, että se taisi kyllä olla sellainen! Esittelin itseni ja aloin juttelemaan vaalean, todella mukavan oloisen naishenkilön kanssa. Vieressäni istui toinen vaalea nainen, mutta enemmänkin höpötin ensin mainitsemani kanssa. Jännitti sen verran, että nimet meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vieressäni istunut henkilö tarjoutui pitämään lastani sylissä, ihan mielellään. Hetki kun höpistiin, tajusin, että vieressäni istuva nainen on Biancaneven perustaja ja omistaja. Herranen aika, siinä hän hytkyttää mun vauvaani! No wau, ajattelin myös. Istuin Biancaneven omistajan vieressä. Kotona selitin miehelle, että ai kamala, sehän oli työhaastattelu, siellä oli se omistajakin ja mulla oli lapsi mukana. No, sain työn. ;)
Tänään juuri selitin tätä Elinalle ja hän totesi, että on hienoa aina huomata meidän kaikkien olevan vain ihmisiä. Niin juuri. Ja siksi on ihanaa kuulla ihmisten tarinoita ja varsinkin inspiroivia sellaisia, kun yleensä kaikista/kaikesta näkyy vain siloteltu some. Ensimmäisenä tulee monesti mieleen, että wow iso brändi, hänellä täytyy pyyhkiä hyvin ja olla paljon rahaa sekä onnellisuutta. Ei se mee kuitenkaan ihan niin. Mä arvostan ja ihailen ihan hirveästi ihmisiä, jotka haluavat jakaa tarinansa. Ei ole ihan yksinkertaista avata yksityisiä asioita kaikille. Se on tosi rohkeaa. Haluan myös itse olla inspiroiva, tarinoita jakava henkilö. Haluan myös kannustaa siihen, että asioista puhutaan. Eikä niiden tarvitse aina olla synkkiä ja opettavaisia kasvutarinoita, kun on menty metsään. Suomalaiset eivät ole hirveän uskaliaita kertomaan myöskään onnistumisista tai kehumaan itsään ja muita. On hirveän tavallista kulkea vain harmaan massan joukossa hiljaa. Enkä tarkoita sitä, että jokaisen tarvitsee nyt alkaa kirjoittamaan romaania itsestään.
Olen itse ihan 150 prosenttisesti tunteva ihminen. Se on enimmäkseen ihan helvetin rankkaa, mutta se tuo myös paljon väriä ja erilaisia kuvakulmia elämään. Koen, että se on enimmäkseen rikkaus, mutta esim. tällä hetkellä olen hakeutumassa psykoterapiaan, että opin hallitsemaan tunne-elämääni. Olen muuten viime aikoina kuullut monen suusta, että terapiaan hakeutuminen on ollut elämän parhaimpia päätöksiä.
Jos joku ei ymmärrä 150 prosenttisesti tuntemista, niin voin kertoa esimerkin tältä aamulta.
Tosiaan, olin Biancaneven studiolla. Elina kertoi tarinaansa. Istuin ja kuuntelin. Miljoona ajatusta poukkoili mun päässäni. Välillä tuntui kuin olisin ollut itse puhumassa. Välillä itketti ja välillä nauratti. Olin ihan siinä tilanteessa, täysin läsnä. En miettinyt mitään muuta kuin mitä kuulin sillä hetkellä. Haaveilin, olin peloissani, innoissani, malttamattomana ja ihailin. Mietin, että vitsi mikä esikuva ja miten mä oon täällä? Miten oon ansainnut ympärilleni tällaisia hyviä ihmisiä? Mietin, että en halua vaikuttaa ihan sekopää bimbolta, joka vaan fanittaa Biancanevea niin paljon, että voisi hehkuttaa sitä joka paikassa. Mietin, että pitäiskö olla vaan hiljaa vai avata suunsa. Vitsi, kun olisi paljon sanottavaa. Sen jälkeen kävelin palellen bussipysäkille ja mietin, että hitsi olin juuri tuolla ja nyt mä oon täällä ja elämä jatkuu. Nytkin mua itkettää ja tekisi samalla mieli hyppiä ilosta ja riemusta.
Siinä pieni pätkä mun ajatusmaailmasta. Joku voi ajatella, että oon hullu tai jotain, mutta tää on mulle ihan joka päiväistä. Mun päiviin mahtuu miljoonasti tunteita ja ajatuksia. Mä havainnoin koko ajan ja kaikkea. Tää on yksi syy, miksi oon todella väsynyt ja mihin tarvitsen sitä terapiaa. En halua missään nimessä syödä mitään lääkkeitä, jotka tukahduttavat tunteet. Olisi vain ihan ok tuntea välillä pienemmällä volyymilla ja omata vähän taitoja hallita niitä tunteita.
Kuvan napannut Saara Partanen / Studio Mimi & Nöde <3
Tsemppiä loppuviikkoon!<3
With love, Susku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti