Mun vauva menee päiväkotiin

Marraskuu lähenee hullua vauhtia ja olenkin jo pitkään psyykannut itseäni siihen, että meidän kuopuskin aloittaa päiväkodin. Oikeastaan esikoisella on myös uudet tuulet edessä, sillä saimme molemmat lapset uuteen päiväkotiin, lähemmäs meidän kotia. Homma stressaa aika paljon, kun muistelen sitä kahta kuukautta mikä sinne päiväkotiin sopeutumiseen meni. Sillon se oli tosin ihan uutta ja nyt vain vaihtuu paikka. Paitsi tietysti kuopuksella on koko uuden opettelu edessä, onneksi isoveli on mukana.  

Olen tosi helpottunut siitä, että mun ei tarvitse enää kantaa huonoa omaatuntoa siitä, kun vien isomman hoitoon ja pienempi onkin kotona. Miten muka selitän pienelle ihmiselle, että äiti on tosi väsynyt ja se olet valitettavasti sinä isompana, jonka on oltava siellä hoidossa, jos jonkun. Tää asia on raastanut mua kohta vuoden ja olenkin ihan hirveällä tohinalla jo höpötellyt isommalle, että kohta se sisko tulee sun kanssa sinne päiväkotiin.

Meillä alkaa siis ns. normaali arki. Aikuiset on töissä ja lapset hoidossa. En oikein vielä tiedä miten suhtaudun siihen. Onko se hyvä vai huono asia? Uskallan silti toivoa, että päiviin tulee ihan uudenlaista rytmiä ja selkeyttä, kun molemmat viedään ja haetaan hoidosta. Kotona sitten ollaan yhdessä ja touhutaan. Hiukan vaikea miettiä koko asiaa, kun elämä on pyörinyt niin vahvasti raskauksien ja vauvojen ympärillä. Kohta saatan oikeasti olla koiran kanssa kahden kotona ja ehtiä käydä yksin vaikka kauapssa. Vau, kuulostaa aika vieraalta.  

Silloin, kun aloimme perustaa perhettä, en osannut sanoa olenko kotona kuinka kauan. Mun kohdalla ainakaan, sitä ei olisi voinut tietää vielä silloin. Meidän elämä on mennyt aika lailla tilanteiden mukaan (lue: mun mielenterveyden mukaan). Olen hyväksynyt sen, että en ole pidemmän päälle kotiäiti -tyyppiä ja on ihan ok mennä töihin, laittaa lapset hoitoon ja voida sitä kautta paremmin. Ympärillä on vallinnut vähän sellainen ajattelutapa, että olen jollain tapaa huono äiti, kun laitan lapset nuorena hoitoon. Valitettavasti kukaan ei pysty astumaan mun saappaisiin ja sanomaan miten mun ja meidän kuuluisi tehdä. Onneksi oon pysynyt vahvana, enkä hajota itseäni muiden mielipiteiden takia. Tämä on paras ratkaisu meidän perheelle.

Kamalan dramaattinen loppu.:D Käsittelen näitä asioita vielä niin paljon omassa päässäni, että en pysty näköjään kamalan rennosti kirjoittamaan aiheesta.

Tervetuloa kuitenkin uusi arki!

With love, Susku

Hullut menee psykoterapiaan

Mun matka mielenterveyspalveluiden piiriin uudestaan (uudestaan, koska olin pitkään asiakkaana, kunnes 2014 lopussa jättäydyin kaikista) on ollut aikamoinen. Ja kaikki tutut, jotka nyt pelästyy, että olen uudelleen sairastunut syömishäiriöön tai olen Pitkäniniemi kunnossa niin noup. Mä haluan hoitaa mun mieltäni ihan samalla tavalla, kun hoidan fyysistä puoltani esim. käymällä kuntosalilla. Mielenterveys on ihan yhtä tärkeä, ellei jopa tärkeämpi kuin fyysinen terveys. Plus haluaisin olla ihan järjissä näin kahden pienen äitinä.

No, lähdin marraskuussa hakemaan lähetettä mielenterveyspuolelle, koska aloin oireilla ahdistuksen ja masennuksen merkein hankalassa elämäntilanteessa. Mun lapset oli silloin yksi vuotta ja kolme kuukautta sekä kolme kuukautta. Meillä on myös labradorinnoutaja ja mun mieheni tekee raskasta vuorotyötä. Olin silloin lasten kanssa kotona ja muuttokin oli alla. Aloin saamaan raivareita ja jonkinlaisia paniikkikohtauksia. Ahdistus hiippaili myös elämääni.

'

Ensimmäinen lääkärikäynti oli turha, mutta luulin asian kuitenkin lähtevän rullaamaan. Lääkäri oli tosi välinpitämätön ja melkein naureskeli mulle. Lähete tuli takaisin ja mä en saanut siitä edes mitään tietoa. Soitin ainakin viisi puhelua eri ihmisille ja lopulta sain tietää, että lähete oli peruttu. Ai eikö sulle ole ilmoitettu, multa vaan kysyttiin. No ei ja aikaakin oli taas kulunut. En muista kauhean tarkkaan tapahtumien kulkua, koska talvi oli pimeä ja mun mieli synkkä. 

Tehtiin vaikea päätös, että esikoinen aloittaa päiväkodin. Hän sai paikan heti vuoden alusta ollessaan vuoden ja viisi kuukautta vanha. Se teki tosi kipeää ja tekee edelleen. En millään halua hyväksyä, että mun takia hän joutui sinne. Asiassa on kuitenkin kääntöpuoli ja mä aloin olla taas vähän jaksavampi äiti. Esikoinen oli ensin 2-3 päivää viikossa hoidossa ja mun taakan kasvaessa hän aloitti kokopäiväisenä keväällä. Asiaa ja mun mieltä helpotti, että meidän lasten serkku aloitti samassa ryhmässä ja heistä näki, kuinka päiväkodissa on yhdessä kivaa. Esikoinen on myös alusta asti tykännyt olla hoidossa ja kaikki on mennyt tosi hyvin. Toki se tuntuu ihanalta, mutta silti omatunto kolkuttaa valehtelematta monta kertaa päivässä. 

Kävin keväällä vielä muutamia kertoja neuvolapsykologilla, jolla olin käynyt esikoisen raskaudesta lähtien satunnaisesti. Muistan, kuinka kerroin, että en jaksa enää hakea apua. En jaksa käydä uudestaan ja uudestaan entistä huonommilla lääkäreillä terveyskeskuksessa. Neuvolasta mua ei pystytty auttamaan muuten kuin neuvomalla mihin mennä ja mitä tehdä. Se ei lämmittänyt, kun voimat oli ihan lopussa. Sanoin, että yritän nyt vain pärjätä itse, kyllä tää tästä. 

No eihän se siitä. Alkukesästä romahtelin taas ja mun mieheni sanoi, että nyt soitat sinne lääkäriin. Muistan, kun lähdin koiran kanssa ulos ja soitin ensin lääkäriin, josta sain päivystysajan samallle päivälle. Seuraava puhelu oli äidilleni ja me puhuttiin pitkään. Istuin laiturilla, tuijotin veteen ja mietin, että miten hitossa oon taas tässä jamassa?  En muista tarkasti mitä kaikkea juteltiin, mutta puhelun avulla jaksoin järjissäni lääkäriin asti. 

Lääkäriin jouduin menemään lasten kanssa. Eihän siitä mitään tullut ja sain itse selittää lääkärille miten psykoterapiaan hakeudutaan. Eikö kuulosta hienolta? Mielenterveyspotilas kertoo lääkärille, että nyt sun pitää kirjottaa se diagnoosi mitä ei ikinä kirjoitettu ja joka ehdottomasti tarvitaan tähän prosessiin. (Psykoterapiaprosessi on monimutkainen, voitte vaikka googlettaa, jos kiinnostaa tarkemmin.)  Lääkäri oli persoonana mukava, ihan eri luokkaa kuin edellinen, kuunteli, mutta ei kyllä tiennyt mitä oli tekemässä. Pyysi kuitenkin varaamaan uutta aikaa kuukauden päähän, koska oli kesä ja mikään asia ei tietenkään liikkunut normaalisti. Seuraavalla kerralla kirjoitettaisiin sitten se lähete. 

Seuraavaa aikaa varatessani kävi ilmi, että kyseinen lääkäri oli vain kesäsijainen. Voi, kun kiva. Taas pitää selittää asiat alusta jollekin tuntemattomalle, joka tuskin lukee edes taustatietoja. Onnekseni sain kuitenkin ajan lääkärille, jolla olin ollut aiemmin ihan muusta asiasta. Tiesin vähän kenelle menen ja hän muisti minut. Otin äitini käynnille mukaan, koska ajattelin, etten jaksa olla tiukkana ja vaatia sitä mitä tarvitsen. Lääkäri kuunteli ja oli läsnä. Hän oli myös ottanut taustoistani selvää. Se käynti oli hyvä ja sain pienen toivonkipinän, ehkä tää homma nyt tästä. Hän laittoi lähetteen eteenpäin. 

No mikään ei yllättänyt, että mielenterveyspuolella oli sössitty lähetteeni kanssa, mutta minun ei onneksi tarvinnut hoitaa sitä asiaa ja pari päivää sitten mulle tuli kutsu psykiatrian lääkärin vastaanotolle. Eihän siinä mennyt kuin melkein vuosi.

Kaikkialla hoetaan, että hae apua, älä jää yksin jne. En edes halua kuvitella mitä niille käy, jotka ovat oikeasti jo siinä pisteessä, että ojanpohja houkuttaa enemmän kuin elämä. Mulla kuitenkin mieliala vaihtelee tosi paljon ja on hyviäkin aikoja. Silloin motivoidun taas yrittämään. Mutta kaikilla ei ole ollenkaan jaksamista kuulla, että oho ei sua otettukaan tänään tosissaan. 

No, tästä negatiivisuudesta mielenterveyspalveluiden olemattomia resursseja kohtaan voidaan palata siihen, että nyt mun matka kohti psykoterapiaa on vihdoin alkanut. Se ei tuu olemaan helppo, mutta tiedän, että saan siitä apua. Kaikesta kirjoittamastani huolimatta rohkaisen minäkin siihen avun hakemieen. Hakekaa ajoissa! Mä en hakenut. Olin jo ihan liian väsynyt silloin, kun ensimmäisen kerran soitin lääkäriin. Ei oo mitenkään noloa painella lääkärin vastaanotolle, vaikka omasta mielestä ongelmasi olisivat pieniä. Ja jos koet, että sua ei oteta vakavasti, pysy lujana. Pienikin ongelma on ongelma ja jos sitä ei hoideta, siitä tulee iso.

Itse oon oppinut tästä vuodesta, että on ihan turha yrittää pitää mitään ''Olen vahva äiti, jaksan kyllä kaiken paskan -kulissia'' yllä. Ei oo mitenkään heikkoa myöntää, että nyt on paha olla enkä todellakaan jaksa enää sekunttiakaan. On erittäin ok jakaa sitä vastuuta esim. just niistä lapsista ja ottaa aikaa itselle. En oo hyvä äiti, jos mun korvan juuressa lauletaan Ihhahhaata 24/7. Lapset on silti se syy, miksi mä oon jaksanut uudestaan ja uudestaan palata tonne terveyskeskukseen. Mulle on sanottu joskus neuvolassa, että jos et pysty omaa parastasi ajattelemaan, ajattele sitten edes lastesi parasta. Tää ajatus edelle oon aikalailla mennyt. Onneksi on lapset.

Nyt tää hullu toivottavasti pääsee psykoterapiaan. Vai olisiko kuitenkin ihan kaikkien hyvä käydä joskus juttelemassa jollekin ammattilaiselle? 

With love, Susku

Be the inspiration

Olin tänään aamulla Biancaneven studiolla Pirkanmaan Nuorten Yrittäjien tapahtumassa, jossa Biancaneven perustaja ja omistaja Elina kertoi oman tarinansa. Inspiroiduin Elinan tarinasta niin, että painelin heti tähän läheiseen kahvilaan kirjottamaan ajatuksiani teille ylös. Mulla on itseasiassa ihan kamala pissahätä (ja päänsärky), mutta en malta kipaista edes vessaan!

Mun mielestä ihmisten aidot tarinat puhuttaa. Se, että me kaikki ollaan vain ihmisiä hyvien ja huonojen aikojen sekä kaikkien tunteidemme kanssa. Harvalla menee aina hyvin. Ja yksi kaveri juuri totesi, että olisihan se aika tylsää jos aina menisi vain hyvin. Ei ikinä olisi mitään haastetta missään. 

Muistan, kun menin ekan kerran Biancaneven studiolle haastatteluun edustajamyyntiä varten. Mulla oli meidän nuorempi lapsi mukana, silloin kymmenen kuukautta vanha. En ajatellut meneväni työhaastatteluun. Vasta jälkikäteen olen tajunnut, että se taisi kyllä olla sellainen! Esittelin itseni ja aloin juttelemaan vaalean, todella mukavan oloisen naishenkilön kanssa. Vieressäni istui toinen vaalea nainen, mutta enemmänkin höpötin ensin mainitsemani kanssa. Jännitti sen verran, että nimet meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vieressäni istunut henkilö tarjoutui pitämään lastani sylissä, ihan mielellään. Hetki kun höpistiin, tajusin, että vieressäni istuva nainen on Biancaneven perustaja ja omistaja. Herranen aika, siinä hän hytkyttää mun vauvaani!  No wau, ajattelin myös. Istuin Biancaneven omistajan vieressä. Kotona selitin miehelle, että ai kamala, sehän oli työhaastattelu, siellä oli se omistajakin ja mulla oli lapsi mukana. No, sain työn. ;)

Tänään juuri selitin tätä Elinalle ja hän totesi, että on hienoa aina huomata meidän kaikkien olevan vain ihmisiä. Niin juuri. Ja siksi on ihanaa kuulla ihmisten tarinoita ja varsinkin inspiroivia sellaisia, kun yleensä kaikista/kaikesta näkyy vain siloteltu some. Ensimmäisenä tulee monesti mieleen, että wow iso brändi, hänellä täytyy pyyhkiä hyvin ja olla paljon rahaa sekä onnellisuutta. Ei se mee kuitenkaan ihan niin. Mä arvostan ja ihailen ihan hirveästi ihmisiä, jotka haluavat jakaa tarinansa. Ei ole ihan yksinkertaista avata yksityisiä asioita kaikille. Se on tosi rohkeaa. Haluan myös itse olla inspiroiva, tarinoita jakava henkilö. Haluan myös kannustaa siihen, että asioista puhutaan. Eikä niiden tarvitse aina olla synkkiä ja opettavaisia kasvutarinoita, kun on menty metsään. Suomalaiset eivät ole hirveän uskaliaita kertomaan myöskään onnistumisista tai kehumaan itsään ja muita. On hirveän tavallista kulkea vain harmaan massan joukossa hiljaa. Enkä tarkoita sitä, että jokaisen tarvitsee nyt alkaa kirjoittamaan romaania itsestään. 

Olen itse ihan 150 prosenttisesti tunteva ihminen. Se on enimmäkseen ihan helvetin rankkaa, mutta se tuo myös paljon väriä ja erilaisia kuvakulmia elämään. Koen, että se on enimmäkseen rikkaus, mutta esim. tällä hetkellä olen hakeutumassa psykoterapiaan, että opin hallitsemaan tunne-elämääni. Olen muuten viime aikoina kuullut monen suusta, että terapiaan hakeutuminen on ollut elämän parhaimpia päätöksiä. 

Jos joku ei ymmärrä 150 prosenttisesti tuntemista, niin voin kertoa esimerkin tältä aamulta. 

Tosiaan, olin Biancaneven studiolla. Elina kertoi tarinaansa. Istuin ja kuuntelin. Miljoona ajatusta poukkoili mun päässäni. Välillä tuntui kuin olisin ollut itse puhumassa. Välillä itketti ja välillä nauratti. Olin ihan siinä tilanteessa, täysin läsnä. En miettinyt mitään muuta kuin mitä kuulin sillä hetkellä. Haaveilin, olin peloissani, innoissani, malttamattomana ja ihailin. Mietin, että vitsi mikä esikuva ja miten mä oon täällä? Miten oon ansainnut ympärilleni tällaisia hyviä ihmisiä? Mietin, että en halua vaikuttaa ihan sekopää bimbolta, joka vaan fanittaa Biancanevea niin paljon, että voisi hehkuttaa sitä joka paikassa. Mietin, että pitäiskö olla vaan hiljaa vai avata suunsa. Vitsi, kun olisi paljon sanottavaa. Sen jälkeen kävelin palellen bussipysäkille ja mietin, että hitsi olin juuri tuolla ja nyt mä oon täällä ja elämä jatkuu. Nytkin mua itkettää ja tekisi samalla mieli hyppiä ilosta ja riemusta.

Siinä pieni pätkä mun ajatusmaailmasta. Joku voi ajatella, että oon hullu tai jotain, mutta tää on mulle ihan joka päiväistä. Mun päiviin mahtuu miljoonasti tunteita ja ajatuksia. Mä havainnoin koko ajan ja kaikkea. Tää on yksi syy, miksi oon todella väsynyt ja mihin tarvitsen sitä terapiaa. En halua missään nimessä syödä mitään lääkkeitä, jotka tukahduttavat tunteet. Olisi vain ihan ok tuntea välillä pienemmällä volyymilla ja omata vähän taitoja hallita niitä tunteita.

Kuvan napannut Saara Partanen / Studio Mimi & Nöde <3

 Tsemppiä loppuviikkoon!<3

With love, Susku

Pidänkö kehostani sellaisena kuin se on

Äitini sanoi mulle joskus, kun olin teini, elämän olevan niin paljon helpompaa, kun hyväksyy peilikuvansa. Se on sun keho ja sen kanssa sun on elettävä koko tää elämä. Se, että sä viihdyt siinä on ehkä tärkeintä ikinä. Ajattelin automaattisesti, että ei ikinä, en ikinä tuu hyväksymään sitä mitä nään peilistä. 

Vihasin pitkään peilikuvaani. Olin vähän pullea lapsi ja sain kyllä kuulla siitä. 13-vuotiaana sairastuin anoreksiaan. Vaikka vihasin peilikuvaani, oli aina pakko katsoa miltä näyttää. Näytänhän tarpeeksi laihalta jos joku katsoo mua tuolta tai istunhan nyt varmasti niin, että olen mahdollisimman heiveröisen ja sairaan näköinen. Sairasta, jep, olin tosi sairas.

 

Nyt olen 23-vuotias ja jos joku olisi sanonut mulle viisi vuotta sitten, että tulen hyväksymään kehoni täysin, en takuulla olisi uskonut. En kyllä olisi uskonut, että mulla on kaksi lasta, labradorinnoutaja, avomies, asuntosäästötili ja auto. Ai kamala mua naurattaa toi lause!:D 

Enhän mä mitään muista, mutta luulen hyväksynnän hiipineen pikku hiljaa esikoista odottaessa ja hänen syntymänsä jälkeen. Meidän esikoisen syntymä oli ihan täydellinen ja meni täysin oppikirjojen mukaan. Se mihin mun keho pystyi niiden tuskaisten kuukausien jälkeen ja se ihana palkinto, joka sieltä tuli. No sitten tietysti toinen raskaus ja synnytys heti perään. Monesti ajattelen, että olisi voinut olla erittäin mahdollista, etten ikinä olisi tullut raskaaksi. Sen verran kovia mun kroppa on kokenut. Sitä ajatellessa tulee tosi kiitollinen olo. Meillä on kaksi tervettä lasta ja mulla on terve keho. En ikinä pystyisi enää kohtelemaan kehoani niin kuin teininä kohtelin. Arvostus sitä kohtaan on kasvanut hurjasti ja sitä kautta olen oppinut hyväksymään sen täysin. 

Totta kai olen myös normaali nainen. On päiviä, jolloin voisin pukeutua jätesäkkiin ja mahaa turvottaa ällöttävästi. Sisältä kumpuava ahdistus ihan muista asioista saa soimaamaan jotain ihan olematonta asiaa kehossa ja välillä se oma peilikuva ei vaan miellytä. Mutta tämähän on ihan normaalia ja mulla ainakin vahvasti kuukautiskiertoon liittyvää. Ja tuollainen satunnainen ajattelu on ainakin mulle todella pientä, verrattuna siihen mitä se joskus oli. Siinä hetkessä se voi silti tuntua kamalimmalta koskaan. Jälkikäteen voi ajatella, että on sitä kovempiakin tullut koettua.

Teininä, pahimmassa kriisi-iässä en tajunnut sitä, kuinka keho reagoi esim. sopimattomiin ruokiin tai kuukautiskiertoon. En todellakaan halunnut hyväksyä, että menkkojen aikaan paino nousee pari kiloa ja se on ihan normaalia. Tai, että valitettavasti niitä vatsan turvotus -päiviä on ihan joka kuukausi eikä sille vaan voi mitään. Ehkä jokin ruoka-aine ei sovi vatsalle ja siksi se näyttää siltä, kun olisi raskausviikolla 20. Teininä automaattinen ajattelutapa oli, että mussa on vikaa, teen jotain väärin, olen vain huono, ruma ja etenkin lihava. No mulla oli tietysti anoreksian takia hiukan radikaali ajattelutapa. Menen silti väittämään, että todella monella nuorella on tämän kaltaisia ajatuksia ilman mitään sairauttakaan. Se aika elämästä on vaan helvetin rankkaa ja epävarmaa. Kaikille teineille lohdutuksen sana, se aika ei kestä loputtomiin!

Pikku hiljaa alan kokemaan, että olen aikuinen. Lapset tietysti kasvattaa hirveästi ja on isompiakin huolia, kun vaikka reiden ympärysmitta. (Enkä nyt vähättele kenenkään kehonkuvaongelmia tai väitä, että aikuisilla ei niitä olisi!) Omalla kohdallani on kuitenkin näin ja olen todella onnellinen siitä, että oma keho ei ole enää mikään vihankohde ja olen oppinut tykkäämään siitä. Äiti oli oikeassa. On paljon helpompi elää, kun hyväksyy kehonsa sellaisena, kun se on. Helppoa se ei ole, mutta sen eteen kannattaa silti tehdä töitä! Äiti on kyllä aika usein oikeassa... 

Ensimmäinen kuva: Janne Helminen

Viimeinen kuva: Saara Partanen / Mimi & Nöde

With love, Susku

Studiokuvia ja elämäntaparemontti

Heippa ja ihanaa alkavaa vikkoa sekä lokakuuta! 

Olen alkanut tekemään yhteistyötä valokuvaaja Saara Partasen kanssa, joka työskentelee yrityksessä nimeltä Mimi & Nöde. Nyt kerron kuka hän on ja miten me ollaan tultu tutuiksi.

:)

Missäköhän ensimmäisen kerran törmäsin Saaraan? En ole näillä äitiavoilla ihan varma, mutta ensimmäiset valokuvat Saara otti meidän perheestä toukokuussa 2017. Odotin silloin kuopustamme ja esikoinen oli vajaa vuoden. Samalla meistä otettiin kihlakuvia tammikuisen kihlauksen kunniaksi. Saatiin silloin ikuistettua myös mun viimeisin raskausmasu. 

Lokakuussa 2017 Saara tuli kuvaamaan kuopuksemme ristiäiset. Jos jonkun neuvon voin tuleville tai nykyisillekin vanhemmille antaa, niin ottakaa ammattivalokuvaaja lastenne ikimuistoisiin hetkiin! Kokemuksesta voin sanoa, että monestakaan tilaisuudesta ei paljon muistijälkiä jää ja siksi kuvat on myöhemmin todella tarpeellisia. Vajaa kaksi kuukautta synnytyksestä, esikoinen reilu vuoden ja muutto viikon sisään. Ilman ristiäsikuvia muistaisin tapahtumasta tuskin mitään. Ja mikä parasta, kuvat on laadukkaita, tunnelmallisia ja kaikki vieraat saavat rauhassa keskittyä itse juhlaan.

Tultiin mieheni kanssa myös siihen tulokseen, että olisi ihana ikuistaa meidän perhe vuoden välein ammattivalokuvaajalla. Kuvista näkisi kivasti miten muututaan ja täytyy myöntää, että olen kyllä ihan hurahtanut ammattilaisen otoksiin. Meillä kuvauksissa tulee myös sopivasti otetettua lasten synttärikuvat. Jotenkin oli hirveän luonnollista valita Saara kuvaamaan, koska mitä tutummaksi kuvaajan kanssa tulee, sen parempia ja rennompia kuvista saadaan.

Viimeisimmässä perhekuvauksessa alettiin juttelemaan yhteistyöhommista ja viime viikolla Saara napsi musta promokuvia. Saara sai kipinän elämäntaparemonttiin ja aloitammekin hänen kanssaan valmennuksen. 

Kirjoittelen täällä blogin puolella jatkossa lisää meidän yhteisestä taipaleesta ja Saaran elämäntaparemontista. 

Mimi & Nöde :

Instagram: @studiomimietnode

Facebook: https://www.facebook.com/mimietnode/

Kotisivut: http://www.mimietnode.fi/

 Tsemppiä viikkoon!

p.s. Postauksen kuvat tietysti Saaran ottamia.<3

With love, Susku