Olen sairastanut anoreksian teininä ja silloin luonnollisesti liikunta oli pakkopullaa, kalorien kulutusta ja syömisestä johtuvan ahdistuksen hallintaa. Vähän voin kuitenkin kiittää sairauttani, sillä sen kautta löysin aidon liikunnan ilon ja kiinnostuksen lähteä kouluttautumaan alalle.
En pysty sanomaan tarkkaa päivää tai ajankohtaa, jolloin aloin nauttimaan liikunnasta ihan oikeasti. Se on kuitenkin ollut tosi merkittävä asia mun elämässä. Pakkoliikunta vei ison siivun päivistä ja eihän siitä ikinä mitään oikeaa nautintoa saanut.
Monesti sanotaan, että syömishäiriö ajaa ihmiset siihen liittyville aloille: ravitsemusterapeutiksi, lääkäriksi, liikunnanohjaajaksi jne. Mä halusin lukiossa psykologiksi ja niihin aikoihin kävin yhden kerran viikossa terapiassa psykologin luona. Kerran lääkäri sanoi mulle hänen epäilevän, että psykologihaaveet johtuvat täysin sairaudesta, että usein niin tapahtuu. No tietysti suutuin ja väitin ettei näin ole. Lääkäri pyysi miettimään asiaa. Jälkikäteen ajateltuna se oli juurikin niin.
No olenko sitten liikunta-alalla, koska syömishäiriö vei minut sinne. Kyllä ja en. Tai no olenhan minä. Opin vihdoin nauttimaan täydestä sydämestäni liikunnasta, ilman pakkoa ja hyvinvointi edellä. Aloin tykkäämään siitä niin paljon, että halusin jakaa liikunnan iloa muillekin ja haluan edelleen. En mitenkään alkanut suunnittelemaan opiskelupolkua tai mitään. Muistaakseni jätin joskus yhteystietoni PT-kouluni sivuille, yhtenä päivänä kesällä 2015 tuli soitto ja päätin lähteä lukemaan Personal traineriksi. Koulussa intoni kasvoi ja liikunta -sekä ravitsemusasiat alkoivat kiinnostaa entistä enemmän.
Tällä hetkellä suunnitelmani on hakea ensi vuonna liikuntaneuvojan ammattitutkintoon ja pidemmän ajan haaveena haluaisin lukea liikunnanohjaajaksi tai niitä ravitsemustieteitä. Oikeastaan ainoa ongelma liikunta-alalla on se, että kaikkea on niin paljon! Tekisi mieli napata joka toinen koulutus ja vain haalia lisää tietoa sekä osaamista.
En koe, että ammatinvalintani on jotain sellaista, että syömishäiriö edelleen ohjailee valintojani. En koe sairastavani enää millään tavalla syömishäiriötä. Minä uskon, että kaikella on tarkoituksensa. En mitenkään mielellään virunut noin seitsemää vuotta sairauden kourissa löytääkseni alani, mutta näin kuitenkin kävi, ehkä jonkun muun toimesta.
Nyt koen, että haluan työlläni osittain auttaa sellaisia ihmisiä, jotka ehkä kamppailevat jonkilaisten syömisoireiden kanssa. En ole lääkäri, sairaanhoitaja, psykologi tai fysioterapeutti, mutta haluan olla mukana ennaltaehkäisemässä näitä kirottuja syömiseen ja omaan ulkonäköön liittyviä ongelmia. Olisi mahtavaa jos niin sanotusti annettaisiin kaikkien kukkien kukkia eikä tarvitsisi vertailla itseään luokkakaveriin tai mainoksen muokattuun mallityttöön.
Kun itse sairastin anoreksiaa, kaipasin eniten ihmistä, joka olisi sanonut lohduttavia sanoja siitä, että parantuminen on mahdollista. Sanoja sellaiselta ihmiseltä, joka olisi tiennyt mitä se sairaus on ja ymmärtänyt. Kaipasin vertaistukea. Haluan nyt itse olla se vertaistuki. Haluan auttaa itsetunnon ja oman peilikuvan kanssa kamppailevia ihmisiä liikunnan, terveellisen ruuan ja riittävän levon kautta. Haluan auttaa ihmisiä niin, että sitä monen vuoden kamppailua syömishäiriöpeikon kanssa ei tarvitsisi käydä.
Kuulostaa hienolta ja tässä jos jossain on sitä tavoitetta!
Mun toiminimi SHM Personal Training tuli muuten voimaan viime perjantaina. Loin instagram-tilin mun työjutuille @shmpersonaltraining ja Facebookista mut löytää samalla nimellä. Kysymyksiä voi laittaa myös sähköpostiin osoitteeseen: shmpersonaltraining@gmail.com
With love, Susku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti