Yksi päivä viime viikolla: Launtai

Mulla alkaa aamut nykyään todella nihkeästi ja lauantai aamu ei ollut poikkeus. Esikoinen eli Onni (tajusin, etten ole maininnut lasten nimiä täällä blogissa!) on alkanut taas herättämään hirveän aikaisin ja itsellä puolestaan nukkumaanmeno vaan venyy ja venyy. Varsinkin Onnilla menee hyvin vaiheittain aamuherääminen. Välillä hän nukkuu seitsemään ja jopa kahdeksaan, mutta sitten on näitä aamu viideltä ylös -kausia, hyi. Ja jos toinen herää, niin toinen perässä. Ihan pari kertaa on ollut sellainen ihmeellinen aamu, että toinen jatkaa unia, kun toinen herää.

Lauantai aamu olikin sellainen, että nukuin kaksi tai jopa kolme tuntia vielä sohvalla muiden noustua. Sellainen aamu, ettei silmät vain auennut. Kun lopulta pääsin ylös takkuili kyllä aivan kaikki. Yksi suomalainen lastenvaatteiden pienyrittäjä oli läheisessä tavaratalossa vierailemassa ja olin suunnitellut meneväni sinne. Päätin noin kymmenen kertaa mennä ja samat kymmenen olla menemättä. Päätöksenteko tuntui hirveän raskaalta ja siksi meni kaverin kanssa treffitkin mönkään. Päätöksenteko on yksi, joka kärsii ihan hirveästi väsymyksestä ja ahdistuksesta. Paras ratkaisu on yleensä mennä alkuperäisen suunnitelman mukaan ja niin tein. Pitää vain olla miettimättä mitään suurempia ja mennä. Sanoinkin miehelle, että nyt mä päätän, että meen, puin päälle ja lähdin. 

Oli tosi hyvä, että lähdin, koska se auttaa aina. Pieni breikki kotoa ja samalla vähän raitista ilmaa. Ostin yllämainitun yrittäjän eli For Minis and Mommiesin Päivin tekemät korvikset itselle ja saman merkin legginsit meidän nuoremmalle eli Bealle. Vaihdettiin siinä myös kuulumiset ja lähdin takaisin kotiin, koska miehellä alkaisi pian työt.

Kotona odotti kaksi pientä juuri päiväunilta heränneinä. Onni huutaa nykyään aina, kun tulen kotiin, että äiti, äiti, äiti tulee! Bea taas konttaa hirveää vauhtia eteiseen, nousee polviseisontaan, nostaa kädet ylös ja sanoo syliin.

Mieheni eli Osku lähti hetken päästä iltavuoroon ja meillä oli ilta vietettävänä lasten kanssa. Yleensä olen suunnitellut valmiiksi ohjelmaa ja oli meillä nytkin jotain, mutta ei ihan jokaiselle hetkelle. Jos minulla ei ole suunnitelmaa, se saa aikaan ahdistuksen, mutta nyt ajattelin antaa sille vähän turpiin.

Lähdettiin Oskun kanssa samaa matkaa läheiseen puistoon. Hetken päästä olikin aika sanoa isille heipat. Onni on oppinut missä -kysymyksen ja niitähän meinaan tulee. Hän kysyi ainakin viidesti, missä isi on, missä isi on, vaikka isi oli juuri kävellyt bussipysäkille. Häntä itseäänkin alkaa naurattaa, kun sama kysymys lentää ilmoille jo tosi monetta kertaa. Siinä kohtaa äidiltäkin saattaa tulla jos jonkinlaisia vastauksia.:D

Puistoon Onni jaksoi kävellä reippaasi itse ja siellä ihmeteltiinkin sitten roskalavoja, koska pihapiirissä oli siivoustalkoot. Oli kamalan kylmä tuuli, jonka kanssa lämpötila vastasi varmaan 5-7 miinusastetta. Äitihän siinä ensimmäisenä jäätyi (mikä siinä onkin, että lapsilla on aina parasta päällä ja omaan pukeutumiseen ei voi satsata?) ja noin tunnin puistossa olon jälkeen napattiin vielä yhdet nettikirpparilta varatut kengät siitä läheltä ja lähdettiin kotiin syömään päivällistä.

Se tunne, kun tulee lasten kanssa ulkoa ja posket punoittaa kaikilla. Silloin tietää, että ilta on varmasti rauhallisempi ja helpompi. Meillä ainakin lapset hyppii kyllä ihan seinille, jos ei pääse ulos. Tykkään itsekin olla ulkona raittiissa ilmassa. Ainut raskas puoli näin sykyllä ja talvella on pukeminen, mutta siitäkin selvitään vaihtelevin tuloksin.

Kotona päivälliseksi kaupan purkkiruuat, koska kukaan ei ole ehtinyt/muistanut/jaksanut tehdä ruokaa. Meidän vanhempien harmiksi tai oikeastaan Oskun, joka meillä pääsääntöisesti ruuan tekee, kaupan purkkiruuat on ihan lasten herkkua. Mutta onneksi on, koska aina ei jaksa raahata makaroonilaatikkoa tai kanaa ja riisiä purkeissa mukana, kun lähdetään reissuun (varsinkin, kun itselle on jo ruoka mukana neljässä eri rasiassa:D). Ja juurikin hätävarana paras. 

Päätin, että tämä ilta ollaan kotona ja vaikka siivoillaan. No eihän siinä mitään siivoiltu, kun leikittiin ja harjoiteltiin Onnin kanssa pottailua! Onni on ihan innoissaan, jos äiti tai isi tulee mukaan leikkimään. Hän saattaa sanoakin, että äiti tulee leikkimään Onnin kanssa! On myös tosi ihanaa, että lapset on alkanut leikkimään hirveästi yhdessä. Vielä ihan pari kuukautta sitten tuntui, että olen enemmänkin erotuomari kuin äiti.

Potalla käynti on sujunut vähän vaihtelevasti, mutta lauantaina siihen tuli todella äkkinäinen ja positiivinen muutos. Onni ihan yhtäkkiä alkoi pyytämään potalle ja teki asiansa heti, kun aiemmin on tarvinnut jos jonkilaista viihdytystä ja aikaa homman hoitamiseen. Päätettiin sitten yhdessä tuumin harjoitella myös ilman vaippaa olemista ja sekin sujui paremmin kuin olisin uskonut. Otettiin käyttöön pottatarrat eli hän saa aina tarran, kun tekee jotain pottaan. Arvatkaa oliko tämä aika kiva juttu! Hyvä, ettei istunut koko iltaa potalla vain tarrojen saamisen toivossa.:D

Iltapalalla Bea harjoitteli tapansa mukaan puuron syömistä itse, joten suihkureissuhan siitä sitten tuli. Laitoin lapsille vatiin vettä, jossa he läiskyttelivät ja leikkivät kylpyleuilla. Samalla suihkuteltiin ja pestiin puurot pois. He olisivat leikkineet vesileikkejä varmaan koko illan ja hirveä huutohan siitä tuli, kun piti lähteä pois. Onneksi pienet unohtavat vielä nopeasti harminsa ja hetken päästä onkin jo joku uusi mielenkiintoinen kiinnostuksen kohde. Suihkun jälkeen hammaspesut ja nukkumaan. 

Nukuttaminen meni sinä iltana ihan ookoosti, mutta jos on aikaisin heräämis -vaiheita, niin on kyllä huonosti nukahtamis -vaiheitakin. Ne menee myös aikalailla käsikädessä ja siksi nämä vaiheet onkin entistä rankempia. Ei oikein haluta nukahtaa ja sitten herätään ihan kukonlaulun aikaan. Siitä johtuu myös se, miksi olen venyttänyt omaa nukkumaanmenoa. Se oma aika siellä illalla on aika tärkeä. 

Kurkatkaa muuten For Minis And Mommiesin nettisivut, jos yhtään kiinnostaa kotimaiset nahkatossut, lasten asusteet -ja vaatteet. Löytyy sieltä aikuisillekin jotain.:) https://forminisandmommies.com/

Tää on ihan ensimmäinen suomalainen, lapsiin liittyvä yritys, josta oon tehnyt tilauksen Onnille, kun hän oli vielä vastsassa. Ihanat tossut ristiäisiin, joita myös Bea käytti omissaan.<3

Kuvassa näkyvät violetit leggarit on yllä mainitut!

With love, Susku

Mun on pakko tehdä mun elämästä mulle hyvä

Olen sisäistänyt jo jonkin verran ajatusta siitä, kuinka jokainen on vastuussa omasta elämästään, sen sisällöstä ja mielekkyydestä. Olen suorittaja ja se tulee mun sisältä. En koe, että multa ainakaan lapsena kauheasti vaadittiin, vaan asetin paineet itse itselleni. Nykyään aikuisena on tietysti painetta joka puolelta, koska yhteiskunta on vaan mennyt siihen suuntaan. On hyvin tavallista, että miellytetään toisia ja siinä sivussa unohdetaan mikä itselle on parasta.

Olen aina ollut se, joka sanoo kaikkeen joo. Ajattelen, etten halua pahoittaa mieliä sanomalla ei, vaikka hyvin usein olisi aihetta. Haluan auttaa, haluan, että kaikilla on hyvä olla. Mulle on alkanut kuitenkin valkenemaan, että en pysty auttamaan oikeasti kuin itseäni. En pysty vaikuttamaan kuin omiin päätöksiini ja tekoihini. Muiden ongelmista stressaaminen on todella kuormittavaa, silloin kun oma mieli rakoilee. Vaikka haluaisi auttaa, on ajateltava omaa jaksamista ja panostettava siihen, että omilla lapsilla on äiti vielä ensi vuonnakin.

Esimerkkinä anoreksia-aikani. Parantumisprosessi alkoi, kun aloin haluta parantumista. Hoitoni oli kestänyt sitä ennen muistaakseni kaksi ja puoli vuotta. Niin kauan suunta oli vain huonompaan, kunnes päätin itse parantua. Vaikka sain parhaan mahdollisen hoivan ja avun, motivaatio täytyi löytää itsestä. 

Scared? Good. We don't grow when we stay inside our comfort zone. 

Toi on tällä hetkellä mun muistutus ja voimalause. Mikään asia ei muutu, jos ei pysty kokemaan välillä epämukavuutta. Jos haluaa laihtua, on pakko muuttaa ruokavalio tutusta ja turvallisesta sekä vaihtaa sohva lenkkipolkuun. Jos haluaa oppia olemaan positiivinen, on pakko uskaltaa päästää negatiivisesta ajattelusta. Jos haluaa eroon masennuksesta, täytyy uskaltaa keskustella auttavalle taholle. 

Mun epämukavuusaluetta on sanoa ei ja ilmaista muille, että mun hyvinvointi menee nyt edelle. Mulle epämukavaa on se, että sanon miltä musta oikeasti tuntuu enkä voi pakottaa ihmisiä ymmärtämään. Haluaisin aina esittää asiat niin, että ketään ei satu, mutta silloin en saa juuri koskaan oikeaa viestiä perille. Mulle epämukavaa on jakaa vastuuta. Haluaisin kontrolloida kaikkea, enkä luota, ettei maailma romahda, jos jaan sitä. 

Mun täytyy siis astua ulos mun mukavuusalueelta. Mun täytyy opetella sanomaan ei, ilman, että tunnen huonoa omaatuntoa viikkokausia ja mietin, että mitenköhän sekin ei vaikutti jonkun elämään. Mun täytyy oppia sanomaan miltä musta tuntuu pelkämäättä, että saan puukon selkään tai jollain tulee paha mieli. Toki käytöstapojen rajoissa. Mun täytyy oppia, että muutkin on vastuussa omista elämistään. En ole vastuussa kaikkien mielipahasta, eikä mun tarvitse huolehtia kaikista. Mun täytyy myös oppia hellittämään kontrollista ja oppia jakamaan vastuuta. Vaikka mulla on paljon vastuuta, ei sitä tarvitse kantaa yksin. Ei kukaan jaksa yksin. Ei edes se kaikista itsenäisin ja vastuuntuntoisin typpi.

With love, Susku

Uusi postaussarja: YKSI PÄIVÄ VIIME VIIKOLLA

Olen kirjoittanut oikeastaan vain yksittäisistä aiheista, joten ajattelin, että olisi kiva niin itselle kuin teille lukijoillekin, että kirjoittaisin myös ihan tavallisesta arjesta ja meidän päivistä. Julkaisen tekstit aina sunnuntaina tai maanantaina, riippuen tietysti tilanteista. Ei kannata kivittää, jos menee tiistaille joskus. Aika menee niin kovaa vaihtia eteenpäin ja oma mieli rakoilee sen verran, että usein elämä tuntuu vain isolta sekamelskalta. Siksi on hyvä kirjoittaa edes kerran viikossa vähän My day tyylisesti.

Tänään on maanantai, joten nyt palataankin sitten viime viikon maanantaihin. Käänsin kalenterin edelliselle aukeamalle ja ajattelin, että ei hitto, miten muistan muka viikon taakse päin?! Aika kehittää siis myös muistia. 

Ainiin, maanantai alkoi vielä kerran vessanpytyn halailulla, josta voitte lukea edellisestä postauksesta. Mietin, että miten muka selviän päivän, töitä ja kaikkea. Onneksi sain ihmeparantumisen (hetkeksi) ja sain tehtyä konehommia. Romahtelin nettisivujen kanssa ja hoidin asioita. Iltapäivällä ohjelmassa oli kirpputoripöydän tyhjäys ja ilokseni sain enemmän tuottoa, kun olin ajatellut, jes! Pyörin vielä hetken kirpparilla ja lähdin käymään Prismassa. Päätin jättää karkin syönnin jouluun asti, koska se on mulle ehdottomasti ongelmallisin sokerikoukun aiheuttaja. Sen lisäksi mun elimistö ei oikein arvosta sokeria, en käytännössä saa siitä mitään muuta kuin sen hyvän maun, joten laitoin koko homman jäähylle. Mutta miksi aloin tätä kertomaan, asia joka naurattaa mua. Menin ostamaan jäätelön, suklaata ja minttua. Ihmismieli on jännä, koska ei mulla jäätelöön tule himoa. Syön sen ja se on siinä. Ei tarvitse vetää överiksi niin kuin AINA karkin kanssa. Elisan myyjä siinä sitten huuteli, että miten menee. Vastasin, että mitäs tässä, karkkilakkoisena vedän sitten tätä. Sitä nauratti ja kerroin jälleen kerran, että mulla on teidän liitymä ja kaikki hyvin. 

Seuraava pysähdys olikin sitten ihanan Saaran (mun valokuvaaja ja elämänätaparemonttilainen) luona. Kävin pitämässä hänelle Private Shopping -hetken ja sain siinä samalla hoitaa Saaran 3-vuotiaan tytön ainakin kahta vauvanukkea. (Huom. ainakin, koska en ole ihan varma oliko mulla niitä sylissä kaksi vai kolme!) Saaran kanssa yllätys, yllätys puhuttiin kaikesta muusta kuin Biancaneven vaatteista. Sopivat legginsit kyllä löytyi, mutta Saara ei tarvinnut siihen sen kummempia höpinöitä. Puhuttiin mieluummin mm. synnyttämisestä (Saara on kätilö) ja elämästä yleensä. Ihanaa, kun on ihminen, jonka kanssa juttu vain jatkuu!<3 Aika tulee aina Saaran kanssa vastaan. 

Pian olikin aika lähteä ajelemaan kotiin, missä oli täysi hulina päällä. Lapset ennen iltapuuhia, niin ihanan levottomia. Pientä yliväsymystä havaittavissa. Mulla taisi mennä kuppi nurin lopulta lasten huutoon iltapalapöydässä ja piilouduin makkariin katselemaan meidän edustajien webinaaria. Olo oli todella raskas viikonlopun jäljiltä (ei onneksi oksettanut enää) ja tuntui vain ettei musta ole tähän. Oli niin kamala olla, että ajattelin luovuttavani. Ensimmäisen kerran jo päivällä kotisivuja tehdessä iski epätoivo. En tietenkään oikeasti ollut luovuttamassa, mutta tunne oli kyllä vahva. Yritin vain miettiä, että näitä huonoja hetkiä tulee. Niitä tulee aluksi varmasti enemmän kuin hyviä. Mutta ne on hetkiä, eikä missään nimessä kestä ikuisesti. Tätä haluan ja tätä teen, enkä ole luovuttamassa. Jätin webinaarin katselun kesken ja päätin palata siihen parempana päivänä.

With love, 

Susku

Onko alkoholista nauttiminen aikuisuuden merkki

On kyllä pakko tulla jakamaan aivan jäätävä kokemus aiheesta alkoholi. Meillä oli viime viikonloppuna kauan odotetut tupaantuliaiset. Ollaan asuttu meidän kodissa nyt vuosi, mutta pienemmän lapsen takia juhlat tietysti venyivät. Nyt vihdoin tuli sitten aika kuopuksenkin mennä ensimmäistä kertaa mummille yökylään ja me vanhemmat saatiin ensimmäisen yö ilman lapsia koskaan! 

En oikeestaan juo alkoholia kuin keskimäärin pari kolme kertaa vuodessa. En ole ikinä tykännyt minkään alkoholijuoman mausta. Juotu on vain perus suomalaiseen tyyliin, känninhakuisesti. Niin tein nytkin ja juhlien teemahan oli alkoholi. Ajattelin, että nyt nollaan kunnolla. Voitte vain kuvitella miten kehoni reagoi, kun en tosiaankaan juo koskaan edes sitä yhtä saunasiideriä tai viinilasillista.

Juhlat menivät todella hyvin ja meillä oli tosi hauskaa! Ei tapahtunut mitään ihmeellistä ja ihmisillä oli kivaa. Kaikki eivät todellakaan tunteneet toisiaan, mutta tunnelma oli kuin teiniaikojen kotibileissä ja kaikki tuli oikein hyvin juttuun keskenään. Täällä meillä oltiin hiljaisuuden sallimissa rajoissa ja sitten jatkettiin yöelämään. Porukka ihmetteli miten en ole käynyt suosituissa baareissa ja totesin vain, että missäköhän välissä olisin ehtinyt! Juhlat menivät oikeasti tosi nappiin, pääsin tanssimaan eikä todellakaan kukaan töppäillyt mitään tyhmää. 

Palattiin mieheni kanssa kotiin varmaankin kahden kolmen maissa ja siitä alkoikin sitten juhlien ei niin kiva -osuus. Oksensin koko yön, seuraavan päivän ja vielä sitäkin seuraavana aamuna halailin pönttöä. En syönyt noin kahteen päivään ja kehoni huusi ruokaa, mutta mikään ei pysynyt sisällä. Olin todella huonovointinen ensimmäiset kaksi päivää, en uskaltanut ajaa edes autoa. Kuljin ihan kaksinkerroin, en pystynyt edes suoristamaan ryhtiä tai juoksin heti vessaan. Esikoinen matki, töpötteli huonovointisen äidin vierellä ja nauroi. Lapset on ihanan vahingoniloisia, mutta äitiä ei jostain kumman syystä naurattanut.:D

Maanantaina vietin siis toista krapulapäivää ja silloin mulla oli jo töitäkin. Onneksi olo välillä helpotti, mutta iltaa kohden se taas paheni. Mietin, että ei tämä voi olla todellista! Kahvi ei maistunut moneen päivään, vaikka olen aikamoinen kahvihiiri. Ruokahalu meni myös moneksi päiväksi ja väsymys oli jotain ihan järkyttävää. Motivaatio liikuntaan aivan nollissa. Olin jo aivan varma, että psyykkeeni on tullut tiensä päähän ja nyt romahdan lopullisesti. 

Tänään on perjantai ja huomenna juhlista tulee viikko. Edelleen kahvi on vähän etovaa, liikunta tuntuu epänormaalin raskaalta ja ruokahalu ei ole normaali. Välillä keho huutaa ruokaa ja välillä ei uppoa mikään. Suolistoni toimi tänään ensimmäisen kerran melko normaalisti viikonlopun jäljiltä ja eilen tuli sellainen olo, että ehkä en putoakaan masentuneena kuiluun. Eilen sain myös intoa töihin enkä enää ajatellut lopettavani yrittäjän uraa heti tähän alkuun. Eilen motivoiduin myös liikunnasta, koska vedettiin äitini kanssa huipputreeni! Mutta siis eilen alkoi näkyä valoa tunnelin päässä, eilen?! 

Sitten päästäänkin tähän, että harjoittelun puutetta ja kyllähän se saunakalja kertoo siitä, että olet aikuinen. Vai kertooko? Totta kai jokaisen henkilökohtainen asia eikä saunakaljassa ole silloin tällöin mitään pahaa. En lähtisi silti leijumaan sillä, että vitsi olen aikuinen, kun kalja tai vaikka viini maistuu vihdoin hyvältä (tällä tarkoitan nimenomaan juomisen makuun opettelua)!

Mitä tämä mun teksti teidän mielestä kertoo? Mun mielestä se kertoo, että alkoholi on aikamoista myrkkyä (no sehän me jo tiedettiinkin) ja ainakaan mulle se ei sovi. Arvostan mun kehoani ja haluan pitää siitä huolta. Mulla on ollut myös sokerit ruokavaliossa pitkään aika minimissä ja varmasti myös sillä sekä valvomisella on osansa. En kuitenkaan missään villeimmissä kuvitelmissakaan ajatellut, että pahan olon on edes mahdollista kestää näin kauaa! 

Vielä sekin mitä alkoholi teki hetkellisesti mun mielenterveydelle. Olin todella ahdistunut ja sain viikon sisään useamman paniikki -tai sekoamiskohtauksen, miksi niitä nyt sanoisikaan. Olin melkein valmis heittämään elämäni nurkkaan ja tuntui, ettei musta ole mihinkään. Ihan kamalaa, kun miettii viime päiviä. Olin ihan hermoraunio.

Kaikesta päätellen, aion siis jatkaa terveellistä elämääni. Haluan voida paremmin joka päivä, huoltaa mieltä ja kehoa. Haluan olla pirteä ja energinen. Haluan jaksaa urheilla ja kehittyä. Jos tuon piti olla lepoa lapsista, niin mönkään meni. Ensi kerralla varaan varmasti vaikka kahden tunnin hieronnan ja syön hyvää ruokaa. Toisaalta tää oli ihan hyväkin kokea. Moni äiti varmasti ymmärtää, kuinka välillä tulee haikailtua sille elämälle, kun sai mennä vapaasti baarista toiseen eikä ollut väliä missä olit yön tai nukuitko ollenkaan (viittaan siis lapsiin). 

Nyt ei tarvitse haikailla! 

 Jos alkoholin siemailu tekee aikuiseksi, niin musta ei tuu sitä sitten koskaan!

ps. Valitettavasti kuvamateriaali juhlista ei ole julkaisukelpoista, joten yllä oleva kuva saa toimia tässä postauksessa. Huomatkaa taustalla möhömaha!

With love, Susku

Millaista on olla Biancaneven edustaja

Rakastan Biancanevea, joten luonnollisesti on ihanaa myydä ja markkinoida sen vaatteita. Tuote on niin lähellä sydäntä, että ei tarvitse kyllä keksiä mitään mainoslauseita. Olen itse ostanut ensimmäisen Biancaneven vaatteen varmaankin syksyllä 2016, kun meidän esikoinen oli vastasyntynyt. Muistan, kun marssin silloiseen myymälään ja minut hurmasi a. mahtava palvelu ja b. vaatteiden mukavuus. Ostin yhdet legginsit ja Ipanema -korsetin raskaudesta palautumisen tueksi. Vitsi oli ihanaa tuntea itsensä kauniiksi juuri synnyttäneen vartalon kanssa. 

 

Olenkin jo aiemmin kirjoittanut siitä, miten päädyin Biancaneven edustajaksi. Nyt ajattelin kertoa tarkemmin, millaista se on. 

Lounget eli kotikutsut on ehdottomasti mun lemppareita. Niissä saan tavata uusia, ihania ihmisiä ja antaa henkilökohtaista neuvontaa jokaiselle. On ihanaa nähdä, kun naiset yhdessä sovittelevat ja ihastelevat vaatteita. Kerta toisensa jälkeen suusta kuuluu ''Eihän nää tunnu jalassa miltään'', ''Vitsi näytät hyvältä'' ja ''Tää korkea vyötärö on kyllä ihana''. Vaikka joku saattaa ajatella, että pyh pah, ulkonäkökeskeistä kakkaa, niin mun mielestä ne hetket, kun naiset tsemppaavat ja kehuvat toisiaan on ihan parhaita. Kerrankin puhalletaan yhteen hiileen, eikä kilpailla tai arvostella toisia. Ja se onkin Biancaneven yksi aatteista, olla inspiraationa ja tsemppinä muille. Parhaimmillaan Lounget on ihania naisten hemmotteluiltoja, joissa voi ottaa aikaa itselleen ja ystävilleen. 

Olen käynyt myös esittelemässä mallistoa mm. kuntosaleilla. Koen, että esittelyt eivät ole niin lähellä sydäntä kuin Lounget. On tosi yleistä (ja ymmärrettävää), että ihmiset tulevat salille ja lähtevät pois. Harva ehtii tai jaksaa treenin ohessa keskittyä uusiin vaatteisiin saatika sovittamaan. En minäkään jaksaisi. Tärkeää on myös se, että kerron Biancanevesta. Loungessa ihmiset istuvat alas ja kuuntelevat, kun esittelen. Salilla harva jaksaa jäädä kuuntelemaan. 

Edustajan työ on inspiroivaa ja ihanaa, mutta myös rankkaa ja extra jännittävää. Työ ei ole myöskään helpoimmasta päästä. Olen kuitenkin sen verran innostunut hommasta, että olen valmis heittäytymään. Toki on niitäkin päiviä, että kaikki menee pieleen ja tuntuu, ettei musta ole mihinkään. Lohdutuksen sana niin minulle kuin sinullekin, niitä päiviä on ihan jokaisella. Haaveenani on, että etenen Biancaneven edustajana. Tavoitteeni on pärjätä täysin yrittäjänä, ettei tarvitsisi ottaa palkkatyötä rinnalle. Mutta katsotaan, aika näyttää.

Meillä edustajilla on ihan todella kannustava ja ihana tiimi meidän tukena. Olen myös tutustunut muutamiin muihin edustajiin eikä heissäkään ole valittamista.;) Edustajat ovat siis ympäri Suomea, siksi ei kaikkien kanssa olla päästy paremmin tutustumaan. Vaikka olen yrittäjä ja teen töitä itsenäisesti, ei tunnu, että olen yksin. Tiukan paikan tullen tiedän, että tsemppi ja apu on lähellä. Meitä motivoidaan parhaalla mahdollisella tavalla! 

#betheinspiration

ps. I Love Me -messut alkoivat tänään Helsingin Messukeskuksessa. Biancaneve on siellä koko viikonlopun ja minäkin päätin viime tingassa lähteä messuilemaan, tosin vasta sunnuntaina!:)

With love, Susku